Muutamia päiviä myöhemmin (maaliskuussa 1859) hän kirjoittaa taas tästä levollisuudesta:
»Minä istuin hänen lähellään. Me puhelimme rakkautemme ensimmäisestä kuumasta vuodesta. Hän painoi minut rintaansa vasten niinkuin silloin ja nimitti minua ’armaakseen’. Ja minä tunsin, että hän oli minulle hyvin rakas ja että ei kukaan muu maailmassa voi olla sen rakkaampi. Mutta se oli levollinen tunne, niin kokonaan toisenlainen kuin tuo kuuma, leimuava intohimo muinoin. Minä tunsin nyt syvästi, että olin Herralle velkaa lämpimimmän kiitoksen niistä ajoista, jotka olivat olleet, ja hänelle, joka istui vierelläni, minä selitin miten olin ennen tuntenut. Mutta hän sanoi vieläkin kerran, että hän ei koskaan ollut oikein voinut uskoa minun vilpittömyyteeni ja tunnealttiuteeni, koska minä aina olin ollut kylmintä, mitä hän oli nähnyt. Sellaisen tuomion hän langetti, ja Jumala tietää parhaiten, kuinka minä olen taistellut ja kamppaillut.»
Mutta hänen kylmyydestään huolimatta ei Runeberg lainkaan voi tulla toimeen ilman häntä, kun jälleen on mahdollista heille olla yhdessäkin. Liikutettuna kertoo Emilie samoissa päiväkirjamuistiinpanoissa eräästä illasta, jolloin hän oli tervehtimässä runoilijan vaimoa. Runeberg oli kutsuttu vieraaksi erääseen suurempaan seuraan, johon hän oli luvannut tulla, mutta nyt ei hänellä ole vähintäkään halua lähteä kotoaan. Hän antaa heidän odottaa tuolla »nuorten seurassa». Lopuksi tulee itse isäntä häntä hakemaan. Mutta tämä ei saa häntä mukaansa. Päästyään irti hänestä palaa runoilija takaisin ja istuutuu molempien naisten pariin, ja heillä on kolmisin oikein hauska ilta.
»Mutta tämänkin Porvoossa-oleskelun täytyi kerran loppua», jatkaa hän, »ja kun viimeisen kerran syleilin häntä [rva R:ia] ja sitten käännyin hänen [R:n] puoleensa, tunsin minä, että olin sentään sanomattomasti rakastanut tuota miestä, ja että hän aina eronhetkellä oli minulle rakkain. Niin nytkin. ’Ej så ljuvlig syntes du nånsin mig, vän, som då du avsked för lång tid tog.’ Ja sentään on meillä kummallakin toivoa siitä, että tämä ero ei tule pitkäksi.»
»Rakastanut», sanoo hän menneessä ajassa. Nyt on hänellä jäljellä ainoastaan hellyys, lämpö, levollisuus.
Hellästi rakastetun sisarensa Amanda Langenskiöldin kuoleman kautta oli Emilie Björkstén nyt myös ensimmäisen kerran saanut kokea, miltä »todellinen suru» tuntuu. Tämä odottamaton tuska oli opettanut hänelle, että on olemassa muitakin tunteita kuin rakkaus, jotka tarttuvat kiinni ihmisen elämään ja jotka ainakin joksikin aikaa uudelleen arvioivat kaikki arvot. Se kuuma pyörremyrsky, joka oli syöksynyt hänen lävitseen, asettuu nyt lepoon. Onko hän onnellinen? Hän ei tiedä sitä. Joka tapauksessa hän on tyytyväinen ja hänen omatuntonsa on keveämpi.
Tapahtuipa sitten – tammikuussa 1861, jolloin Emilie Björkstén pitemmän aikaa on oleskellut Helsingissä – että eräs toinen mies, myös yksi ajan mainehikkaimmista, äkkiarvaamatta painaa kirjeen hänen käteensä ja tunnustaa hänelle rakkautensa. Hän hämmästyy ja pelästyy siitä »kummallisesta kohtalosta», joka vainoaa häntä. »Mutta sinä yönä en nukkunut rahtustakaan. Oi, minä en ollut suinkaan onnellinen, sen tietää Jumala!» Toinen on tunkeileva ja hellittämätön, Emilie kiusaantunut ja kuitenkin vähän imarreltu. Sitten hän palaa takaisin pääkaupungista ja viipyy muutamia tunteja Porvoossa, ennenkuin jatkaa matkaansa Sipooseen. Yksi ainoa kaipaus täyttää hänen sielunsa, nimittäin saada jälleen nähdä hänet, tuo rakas, joka juuri on noussut vuoteesta pitkän sairauden jälkeen. Hän kiiruhtaa sinne.
»Eteisessä ei näkynyt ketään», kirjoittaa hän. »Se oli outoa entiseen verraten. Salongissa näkyi olevan useita uusia tauluja, ja muuan puseroon puettu mies, jolla oli punertava parta ja viikset, mutta katseessa ja tukan kuosissa jotakin, joka elävästi palautti mieleen Van Dyckin kuvan, käyskenteli siellä kukkien ja taulujen keskellä. Ahaa, ajattelin minä, siinä meillä on tuo suuri ruotsalainen maalari Larsson. Ja hän se oli. Taiteilijan tuntee aina. Hän ei sekaannu ihmisjoukkoon. Kuninkaita ja ruhtinaita imarrellaan sillä, että majesteetillisuus aina lepää heidän otsallaan osoittaen Herran voideltua. Mutta tämä on niin usein osoittautunut tyhjäksi puheenparreksi, siitä johtuvaksi, että ihmisten mielestä niin tulee olla. Taiteilijalla sensijaan on aina silmässään kipuna, joka ilmaisee, minkä hengen lapsi hän on. Niin Larssonillakin.»
Innossaan saada tavata sen, jota hän on kaivannut, unohtaa hän sovinnaisuuden, joka olisi vaatinut häntä ensin kysymään tuolta vieraalta mieheltä talon emäntää. Hän sanoo ainoastaan: »Onko Runeberg kotona?» Vieras pyytää häntä koputtamaan hänen huoneensa oveen, ja Emilie hymyilee, sillä tätä ei hänen milloinkaan ennen ollut tarvinnut tehdä, mutta noudattaa kuitenkin hänen kehoitustaan.
»Emilie! huudahti hän pettämätön ilo äänessään. Hän sulki minut lujasti syliinsä ja peitti minut suuteloilla, joihin innokkaasti vastasin. Hyväilin hänen kallista päätään, hänen poskiaan. Tämä tapaaminen oli sydämellinen ja rakas meille molemmille, ja minusta tuntui siltä, kuin olisin saanut takaisin jonkun ikävöidyn ystävän. Mutta kuinka hän oli käynyt huonon näköiseksi, kuin itsensä varjo hän oli!»