Vain yksi ainoa tunti, ja Emilie oli onnellinen – mutta rauhallinen ei hän ollut enää.
Hän matkustaa Viipuriin ja on poissa jonkun aikaa, mutta näkee runoilijan taas heti palattuaan. Hän on vielä tuon toisen monien kirjeiden ja hellien purkausten vaikutuksen alaisena ja hän kertoo kaikesta tästä Runebergille. Tämä kysyy »kiihkeästi», miten hänen laitansa on, ja tahtoo kuulla kaikki yksityiskohdat. »Mutta hän saattoi joka tapauksessa olla turvallinen», lisää hän, »sillä se, joka kerran on rakastanut häntä ja voittanut sellaisen sydämen kuin hänellä on, ei niinkään helposti enää anna pois omaansa.»
Sitten hän kuvailee paria vieraskäyntiä Runebergeilla tältä ajalta:
»Vanhassa P:ssa viivyin pari viikkoa ja asuin kuten melkein aina piispan luona; mutta melkein joka päivä olin ainakin pienen hetken Rbg:lla. Olin luvannut sen heille, ja tätä lupausta ei tosiaan ollut vaikea pitää, kun sydän veti vain sinne. Olin äskettäin saanut pienen maisemaharjoitelman Sofi N:ltä. Larsson, joka näki sen, tuumaili, että saattoihan se olla laatuunkäypä, hän halusi vain tehdä muutamia pieniä korjauksia siihen. Minä kiitin häntä ja sanoin, että jo yksikin hänen kätensä suorittama siveltimen veto olisi liian paljon minulle, mutta että en kernaasti voisi suostua mihinkään korjaukseen, koska en ollut varma siitä, etteikö maalaajatar pahastuisi y. m. Rbg huomautti silloin siihen, että hänen pitäisi päinvastoin tuntea itsensä imarrelluksi siitä, että L. halusi muuttaa jotakin hänen maalaamassaan taulussa, ja minä vastasin siihen, että ainoastaan hänen suostumuksellaan tahdoin ottaa vastaan L:n imartelevan tarjouksen. Sofi oli tietenkin, kuten saattoi otaksuakin, erittäin mielissään, sillä hän ihailee L:ia ja hänen taulujaan, ja seuraavana aamuna, jolloin L. oli luvannut maalata, menimme me Rbg:lle, jossa hänellä oli atelieerinsa.»
»Oli sunnuntai-aamupäivä. Minun mielestäni olisi sen voinut käyttää toisellakin tavalla, mutta Sofi, jolla oli harras kunnioitus maalausta ja kaikkea suurta kohtaan elämässä, tuumasi, että siinä olisi jumalanpalvelusta kylliksi nähdä L:n maalaavan ja lisäksi vielä tuon suuren runoilijan kodissa! Ja suuremmankin synnin saattoi ihminen tehdä kuin tämän. Pieni maalikankaan palanen oli jo pingoitettu, mutta Sofin taulusta en kuullut mainittavan. Minä kysyin. Hän ei vastannut kuitenkaan siihen juuri mitään, veti vain esiin minulle viereensä nojatuolin ja pyysi minua istumaan, muut saivat seisoa ja katsella. Oli kaunis aamupäivä. Sisällä oli aurinkoista ja valoista. Rbg antoi minulle nimimerkinnällä varustettuna viimeiset »tarinansa», joita hän ei vielä ollut antanut kenellekään muulle kuin sotavanhukselle, majuri A-offille. Kaikki hymyili minulle, ja tottuneella kädellä kastoi L. siveltimensä tuleen ja kultaan loihtiakseen mitä rohkeimpia liekkejä kankaalle. Minä luulin ensin, että siitä tulisi palanen Vesuviusta tai jotakin muuta tulista, mutta siitä tulikin hehkuva auringonlasku, myrskyisiä pilviä, hyrskyäviä aaltoja, joiden harjoille ilta-aurinko valoi ikäänkuin karkeloivia kultahelmiä. Se oli hänen ensimmäinen ja tavallisin taidemuotonsa. Hän maalasi ainoastaan kaksi ja puoli tuntia, mutta sitä oli mielenkiintoista katsella. Kun taulu oli valmis, piti hänen panna siihen nimensä: M. L. ’Ei, koko nimi esiin’, pyysin minä. Hän teki niin ja kääntyi sitten minun puoleeni kysyen etunimeäni. Toiset olivat heti arvanneet, mikä tarkoitus tällä taululla oli, mutta minä en osannut ajatella mitään sinnepäinkään, sillä en tietänyt millään ansainneeni sellaista suosionosoitusta tuolta vieraalta mestarilta, etenkään niin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Hänen kysymyksensä kuullessani tartuin hänen käsivarteensa ja huudahdin: ’Herra Larsson!’ – ’Ei, ei’, jatkoi hän hymyillen hämmästykselleni, ’minä kysyin teidän ristimänimeänne’. Sofi mainitsi sen, ja hän kirjoitti taulun reunaan: E. B:lle M. Larsson. Minulla ei ollut sanoja ihmetykselleni ja kiitollisuudelleni. Niin hemmoiteltu kuin olinkin huomattujen henkilöiden suosionosoituksilla, oli tämä niin odottamatonta. Mutta minä tiedän ja uskon, että se lämmin harrastus, jota Runeberg osoitti minua kohtaan ja jonka hän arvatenkin huomasi, oli tarttunut häneen ja että hän tahtoi tehdä jonkinlaista kunniaa sille, johon tuo suuri runoilija oli kiinnittänyt niin paljon huomiota, sillä en minä niin itserakas ole, että laskisin sen omaksi ansiokseni. ’Minkätähden minä saan tämän taulun?’ kysyin minä vihdoin, ojentaen käteni mestarille sydämelliseksi kiitokseksi. ’Minä tahdoin, että te muistaisitte myös muita kuin Runebergia’, sanoi hän vakavasti.»
Mitä teki nyt taulun onnellinen omistajatar? Hän jätti kaikki omaan arvoonsa, maalarin ja muut vieraat, juoksi Runebergin luo, joka oli salongissa, kietoi hänet käsivarsillaan ja sanoi:
’En olisi koskaan voinut uskoa sitä!’ Ja runoilija nauroi ja huudahti: ’Kas siinä minä nyt sain syleilyn, joka olisi pitänyt tulla toiselle!’
Tämä oli Emilien niin sanottua rauhallisuutta; ja jos jokin sinä päivänä sai »tartunnan» – mutta ei rauhan-tartunnan – niin se oli kai juuri se mies, jota hän kaikin tavoin halusi jäähdyttää.
Marcus Larssonista hän kirjoittaa seuraavat mietelmät: