»Jos L. ei olisi se suuri maalari, mikä hän on, niin ei mikään hänessä ansaitsisi suurtakaan huomiota, ellei kenties hänen vähemmin siistitty käyttäytymisensä, ja sääli on sentään sellaista kykyä ja niin erinomaista päätä. Mutta toivotaan, että jokapäiväinen seurustelu runoilijan sivistyneessä kodissa myös on vaikuttava hyvää L:n jokapäiväisiin tapoihin, sillä hienostuksen täytyy lopulta tarttua, ellei ihmisluonto ole aivan kova ja vastaanottamaton, ja sitä ei kuitenkaan ole syytä uskoa L:sta.»
Huolimatta tämän sangen vähän hienostuneesta käytöksestä oli Emiliellä vieläkin kerran hyvin hauskaa hänen seurassaan Runebergeilla. Emilien kirjassa »Några minnen» on kertomus tästä illasta, mutta kun tämä kirja luultavastikin on sangen vähän luettu, saattaa olla syytä katsoa, mitä hän päiväkirjassaan 30 p:nä maaliskuuta kertoo tästä improvisoidusta tilaisuudesta.
»Viimeisenä oleskelupäivänäni Porvoossa pidettiin siellä konsertti. Meissner, Lindberg ja Jacobsson tulivat Helsingistä antaakseen kuulla itseään, ja Filip v. Schantz seurasi mukana. Se oli kaunis konsertti, ja sen päätyttyä oli Larsson pyytänyt taiteilijoita Rbg:lle, jotta tämäkin, joka sairautensa vuoksi oli estetty olemasta läsnä konsertissa, saisi kuulla heitä. Larsson mainitsi siitä minulle ja kysyi, enkö tulisi sinne mukaan, mutta Rbg:t olivat jo pyytäneet minua ennen. ’Tänne ei tule ketään muuta’, sanoi Fredrika ja tuumasi, että hän ja minä istuisimme hänen huoneessaan, jossa minä kuulisin soiton kuitenkin. Minä kiitin ja suostuin. Mutta se ei suinkaan ollut isännän eikä Larssonin mieleen, vaan minun piti tulla sisälle. Minä en tahtonut, koska Fredrika oli sitä vastaan, mutta L. avasi molemmat ovenpuoliskot, tarttui minun vastahakoiseen käteeni ja tahtoi välttämättä viedä minut sisään esittääkseen minut Meissnerille. Hän oli kovin innokas: ’Te ette saa taulua, jos kauemmin kieltäydytte’, sanoi hän. Minä kysyin nauraen, oliko hänen tapansa ensin antaa ja sitten ottaa takaisin, mutta suoriuduin hänestä siten, että lupasin tulla sisälle vähän myöhemmin rouva Rbg:n kanssa. Viimein illan kuluessa, kun ilo ja innostus siellä sisällä olivat ylimmillään, ei mikään auttanut, meidän täytyi tulla sisälle, ja mielelläni meninkin, sillä musiikki houkutteli niin ihmeellisesti.»
»Se oli ihana yö, tuo yö runoilijan kodissa, ja melkein kaikki miehet, jotka olivat siellä, olivat taiteilijoita, kuten Rbg sanoi. Siellähän oli, paitsi Pohjolan suurinta runoilijaa, myöskin Pohjolan suurin maalari, sitäpaitsi kolme musiikkitaiteilijaa, Filip v. Schantz, eräs runoilija ja pari muuta hyväpäistä ja lämminsydämistä nuorta miestä. Yhdeksän oli heitä kaikkiaan, mutta ainoastaan me kaksi naista. L. maalasi taulun soiton säestyksellä ja lampun valossa. M. seisoi siinä kello kädessä. Oli kummallista silloin katsella L:ia. Katse loisti kuin innoitettuna, kasvot olivat aivan kalpeat, ja tarmokkaasti lensi hänen rohkea siveltimensä musiikin tahdissa kankaalla. Hän vaikutti velholta ja suurelta hän näytti noina innoituksen hetkinä. Tuskin oli tunti kulunut – ja taulu oli valmis. Siinä oli sama aihe kuin minunkin taulussani. Mutta kuka oli sen omistava? Runoilijakin innostui niin, että hän vetäytyi syrjemmälle ja kirjoitti runonpätkän, myös sävelten soidessa, ja se oli paljon häneltä, joka ei viimeisen sairauden jälkeen ollut lainkaan pitänyt kynää kädessään. Siinä oli ainoastaan neljä säettä, jotka alkoivat näin: »Konstnärer äro vi alla.» Minä luin ne ääneen; ei niissä itsessään ollut mitään erikoista, mutta kun ne olivat syntyneet sellaisena yönä ja yleisen innostuksen vallitessa, merkitsi se paljon sentään. Huudettiin Schantzia säveltämään siihen musiikkia, mutta siihen hän ei ollut taipuvainen, vaan lupasi tehdä sen myöhemmin ja antaa yhden kappaleen sitä muistoksi itsekullekin meistä; tuleeko se ja milloin, en tiedä.»
»Varmastikaan ei kukaan unohda tätä yötä. Ja kuinka sydämellisiä nuo ihmiset olivatkaan minulle! – Kello kolmeen asti aamulla viivyimme kaikki tässä taikapiirissä, jolloin oli syytä otaksua, että isäntä oli jo väsynyt, vaikkakaan ei siltä näyttänyt ja vaikkakin hän itsepintaisesti halusi, että kaikki jäisivät. Me erosimme, kohdataksemme taas missä? milloin? ja miten?»
Samana vuonna 1861 syksyllä istuu Emilie Björkstén maalla yksinäisyydessään ja lukee vanhoja kirjeitä, joita hän itse on kirjoittanut eräälle nuoruudenystävälle, jonka nimen hän kätkee – samoin kuin hän tekee useimpien nimien suhteen päiväkirjassa – salaperäisten kirjaimien varjoon. Tämän lukemisen aiheuttamassa mielentilassa hän kirjoittaa muistiin muutamia nopeita mietelmiä itsestään ja tunteistaan, jotka ovat huomionarvoisia.
»Siitä on monta vuotta, kun ne kirjoitettiin», sanoo hän kirjeistä. »Ja minä olin niin nuori silloin vielä, 17:n ja 21:n välillä. Ja vaikka ne kaikki todistavat mitä hurjimmista nuoruudenhaaveista, voi kuitenkin jossakin määrin olla mielenkiintoista palata muistoissa taapäin noihin huimiin aikoihin ja panna merkille, miten silloin ajatteli. Mutta tanssiaisten huvituksissa ja keimailuissa, rakkauden harhakuvitelmissa ja vakavassa rakkaudessa, kaikessa tuossa nuoruuden huumassa, josta harva on nauttinut niinkuin minä, olen kuitenkin aina johdonmukaisesti seurannut yhtä ajatusta, ja se on vapauden ajatus. Rakkautta minä tahdoin, sillä ilman sitä en voinut elää. Ja hyvin mielelläni tein valloituksia, mitä vaikeampia, sitä parempi. Mutta koskaan en tahtonut sitoa itseäni vakavasti; vapautta pyysi aina tämä levoton sielu. Oi, kyllä oli hauskaa siihen aikaan! – Mitä toivoin, sen sainkin, n. b. tältä elämän leikiltä. Mutta kuitenkaan en tahtoisi vaihtaa kaikkeen tähän tyhjään, ohimenevään riemuun sitä levotonta, tuskaista, mutta sentään niin rikasta autuutta, jonka myöhemmät vuodet ovat minulle antaneet.»
Äkkiä hän näkee sielunsa edessä sen hädän ja katumuksen, jonka tämä »tuskainen autuus» aina on tuonut mukanaan, ja taas, kuten tuhansia kertoja ennenkin, hän heittäytyy polvilleen ja rukoilee kuumia rukouksia, että Jumala vihdoinkin lahjoittaisi hänelle rauhan.
»Minä rukoilin vain lämmintä ystävyyttä, kaikkea muuta hyvää elämässä, kunhan ei vain rakkautta enää, ei ainakaan sydämiltä, joille on rikos tuntea sitä. Mutta rukoilin myös, ettei minun milloinkaan itseni tarvitsisi tuntea sitä, ei ketään kohtaan maailmassa enää, vaan että saisin säilyttää viimeisen muistoni puhtaana ja pyhitettynä, sillä sitähän ei enää kukaan tuomitse.»
Aika kulkee levotonta, oikullista kulkuaan ainaisessa taistelussa niitä kiusauksia vastaan, joita Emilie Björkstén tuntee täytyvänsä ja tahtovansa vastustaa. Hän puhuu »lumesta hiuksissaan», mutta lunta se ei mitenkään voi olla, pikemminkin sydänkesän odottamatonta hallaa, joka levittää enemmän kimmellystä ja loistoa, mutta ei mitään kylmyyttä, sillä lämpö on jäljellä hänen sydämessään; sellainen lämpö, joka vielä polttaa siivet monelta niistä, jotka tulevat hänen lähelleen.