Hänen elämänsä menee tavallista menoaan. Hän matkustaa paljon, oleskelee pitkiä aikoja Helsingissä. Hän ottaa vilkkaasti osaa pääkaupungin soitannolliseen elämään, kuuntelee kaikkia oopperoita, joita hän perusteellisesti kuvailee, käy kaikissa konserteissa. Hän on mukana kaikissa musikaalisissa illanvietoissa, joissa Fredrik Pacius palvelevana kavaljeerina osoittaa innokasta huomiota tuolle »die liebe kleine Sirene, die alles an sich zieht», joka hänen mielestään on »rein wie das Licht, sanft wie die Blume und unschuldig wie ein Kind», kuten hän lausuu eräässä kirjeessä. Lakkaamatta kerää Emilie Björkstén ympärilleen uusia ystäviä, lakkaamatta näyttelevät tunteet, hänen omansa ja muiden, suurta osaa hänen elämässään. Hän alkaa itsekin pohtia sitä valtaa; mikä hänellä vielä on yksinpä niihinkin, joille hän ei ole lahjoittanut palastakaan sydämestään. Kuitenkaan ei tämä häntä suurestikaan huolestuta.
Mutta kun hän jälleen on Porvoossa ja näkee intohimon vuosi vuodelta kuvastuvan yhä vaativampana, yhä pakottavampana niiltä kasvoilta, jotka ovat hänelle rakkaimmat kaikista, tulee hän epätoivoiseksi. Hän on onnistunut voittamaan takaisin ei vain rouva Runebergin hyväntahtoisuuden, vaan myös hänen lämpimän ja hartaan ystävyytensä. Ja tämä ystävyys, jota hän pitää melkein yhtä suuressa arvossa kuin runoilijan rakkautta, painaa kuin kivi hänen omaatuntoaan. Hänen uskonnolliset taistelunsa käyvät yhä vaikeammiksi, ja hänestä tuntuu, että hänen syntitaakkansa kasvaa vuosi vuodelta. Hän tahtoo kaikin voimin päästä siitä ja samalla hän tietää, että hän on heikko ja toinen voimakkaampi kuin milloinkaan. Minkätähden ei hän tahdo auttaa häntä? Onko hänen pitkä kamppailunsa saadakseen rauhan ollut turha? Hän johdattaa mieleensä kaikki ne kerrat, jolloin hän on kieltäytynyt kohtauksista hänen kanssaan, sanonut ei hänen kirjeisiinsä, ei hänen »odottaviin suuteloihinsa», ei kaikkeen siihen, mikä hänelle merkitsi maallista autuutta, vain päästäkseen irti siitä synnin ja kadotuksen verkosta, joka polttaa häntä kuin tuli. Runeberg on ainoa, joka voi antaa hänelle takaisin hänen sielunsa autuuden, minkätähden hän ei tee sitä? Ja Emilie vapisee tuon väkevän liekin edessä, jonka yli hänellä ei enää ole mitään valtaa ja joka on käynyt vaaralliseksi ja peloittavaksi.
Hän kysyy runoilijalta kerran, kun hän taas kärsimättömästi on riistäytynyt irti tämän sylistä:
»Milloin lakkaat rakastamasta minua tuolla tavoin?» – »Kun tulet neljänkymmenen vuotiaaksi», vastaa hän. Ja Emilie huudahtaa: »Jumalan kiitos, silloin se aika on lähellä!» Mutta Runeberg vain hymyilee ja sanoo, että Emiliellä on »tarpeeksi kukoistusta jäljellä», sanoo rakastavansa häntä enemmän kuin ennen, sanoo että hän on kylmä, että hän ei ole koskaan rakastanut häntä. »Enkö minä ole rakastanut!» huudahtaa Emilie kauhistuneena. Ja hän ajattelee, kuinka hän on heittänyt rauhansa, levollisuutensa, ajallisen ja iankaikkisen hyvän hänen jalkoihinsa.
Päiväkirjan kellastuneiden lehtien väliin on pistetty kirje, ohut kuin silkkipaperi ja hänen käsialallaan kirjoitettu. Vuosiluku 1863 on lyijykynällä merkitty arkin kulmaan. Hän on jälleen tavannut runoilijan eräällä tuollaisella lyhyellä käynnillään Porvoossa ja erään sellaisen hetken vaikutelman johdosta hän useita viikkoja myöhemmin istuutuu kirjoittamaan hänelle kaikesta siitä rakkaudesta, kaikesta siitä levottomuudesta, kaikesta siitä pelosta, mikä täyttää hänen sydämensä. Ja hän rukoilemalla rukoilee runoilijaa, että tämä saisi loppua, että hän ei enää kauemmin viettelisi häntä syntiin. Tuo syvästi järkyttävä kirje kuuluu, muutamia poisjättöjä lukuunottamatta, seuraavasti:
»Varmaankin hämmästyt suuresti siitä, että vielä kerran täten saat kirjeen minulta, mutta minun täytyy sanoa Sinulle jotakin, pyytää Sinulta jotakin ja ottaa Sinulta lupaus, jonka toivon Sinun pitävän. Sitten yhdessäolomme viime syksynä ei minulla ole ollut mitään rauhaa sielussani, ja Sinä se olet, joka riistit sen. Sinä, Sinä, aina Sinä! Oli jo niin rauhallista ja tyyntä muutamat vuodet, ja minä saatoin ajatella Sinua kylläkin mitä lämpimimmällä kiintymyksellä, mutta intohimo oli asettunut lepoon ja tuli oli sammunut, jonka vuoksi kiitin Jumalaa ja luulin voivani pienemmällä synnintunnolla saada olla Sinun kodissasi ja hänen [rva R:n] rinnallaan, jota samalla rakastan ja ihailen, vaikkakin minun oikea paikkani oikeastaan olisi hänen jalkojensa juuressa. Mutta tuo ilta! Voi, et tehnyt Sinä oikein, kun uudestaan järkytit minun niin vaikealla taistelulla saavuttamani rauhan ja jälleen sytytit tulen sieluuni ja kaikkiin valtimoihini. – Omatuntoni on kuolemansairas, ja minä tunnen kuinka rikollinen olen!»
»Sinä lähetit minulle leikillisen tervehdyksen F:n kirjeessä, että Sinä et päivällä etkä yöllä saa rauhaa, kun niin ajattelet minua, mutta minä voin, mitä minuun tulee, lausua nuo sanat syvällä vakavuudella, sillä yötä ja päivää ajattelen minä Sinua, omaa syntiäni ja Jumalan hyvyyttä, kun hän niin kauan voi suvaita ja antaa anteeksi, mutta nyt en enää tahdo kauemmin kiusata Jumalaa! – Etkö Sinäkin lopulta halveksi minua, Sinä? Sillä on hetkiä, jolloin inhoan itseäni. Sinä et aavista, kuinka täynnä ahdistusta minä olen, sillä minä olen tottunut teeskentelemään, minä. Ja Sinä! Mitä ajattelet Sinä rauhallisempina hetkinä minusta, joka täten rikon Jumalaa ja ihmisiä vastaan?»
»Minä en milloinkaan saa anteeksi Herralta, jos näin jatkuu. Etkö tahdo auttaa minua oikealle tielle, rakkaani? Olla houkuttelematta minua enää kiusaukseen? Vaiti sydämessäni saan rakastaa Sinua, sitä tunnetta ei enää voida hävittää, se on kasvanut kiinni sinne; ja Sinäkin saat pitää minua rakkaana, jos tahdot ja voit. Mutta kaikista sen ulkonaisista merkeistä täytyy meidän ainaiseksi luopua, jos me molemmat tahdomme tulla autuaiksi kerran, sen tiedän niin varmaan.»
»Sinä et saa enää noin varkain sulkea minua syliisi, et panna huuliasi minun huulilleni etkä lietsoa sisäistä tultani palavaan liekkiin, niinkuin viimeksi. Sinä et uskonut minua, mutta minä tunsin, miltä sisälläni näytti, ja minä – vapisin. Jos maailmalla olisi aavistustakaan tästä, olisin auttamattomasti mennyttä kalua, sensijaan että nyt saan osakseni mitä suurinta ystävällisyyttä joka taholta. Mutta sitä, että me rakastamme toisiamme puhtaasti ja hiljaa, sitä ei kukaan enää tuomitse. Päinvastoin sanoi joku, että meille molemmille tuottaa kunniaa se, että se on kestänyt niin kauan! Mitä luulet minun mielessäni ajatelleen?»
»Monta vuotta on korkein iloni ollut saada olla Sinun kodissasi, tuttavallisena kotiystävänä, ja viime vuosina se on ollut minulle rakkaampaa kuin muuten, sentähden että olen istunut luonanne puhtaammalla omallatunnolla ja vain nauttinut nykyhetkestä. Mutta tuon illan jälkeen on kaikki muuttunut.»