»Jos tahdot, että vielä tulen teille, niin lupaa minulle pyhästi ja juhlallisesti, ettet johdata minua syntiin! Jos Sinä rikot tämän lupauksen, en tule enää teille silloin kun tiedän Sinun olevan kotona, enkä enää milloinkaan jättäydy kahdenkesken Sinun kanssasi. Jumala on kyllä auttava minua, ja Sinä – jos Sinä todellakin rakastat minua – älä johdata minua kiusaukseen! Ainoastaan Sinun sielusi rakastettu minä tahdon olla! Toisella on paras, pyhin paikka – minulla vain ulkonainen – eikö niin? Mutta minä en välitä muusta kuin Sinun sielustasi. Jos annat minulle sen, en koko maan päällä pyydä enempää. Oi, jospa saisin varmuuden siitä, ja minä lymyäisin jonnekin maailman nurkkaan, rikkaana rikkaista muistoistani.»
»Oli toinenkin, jota Sinä rakastit suuresti! Hän oli minua arvokkaampi, ja hänelle minä olen mustasukkainen hulluuteen asti. Minun olisi pitänyt toimia niinkuin hän, mutta minä olen ollut niin turhamainen, liian heikko, ja minä olen rakastanut liian paljon!»
»Sinä rakastettu! Sinä vaarallinen! Sinä ihailtava! Minä olen lukenut sinun ’Kuninkaasi’ kerta toisensa perästä ja tuntenut itseni ylpeäksi siitä sijasta, mikä minulla on sellaisessa sydämessä! Minua, minua! Kuinka Sinä olet voinut rakastaa minua? Joka olen niin mitätön, niin täynnä vikoja ja syntiä. Mutta meidän kohtalomme oli kai sellainen.»
»– Näin pitkästi olen kirjoittanut, ja kuitenkin olisi vielä jäljellä tuhansia sanoja, mutta lopputulos kaikesta on kuitenkin se, että sallit minun niinkuin ennenkin käydä teillä, sillä Sinusta se riippuu. Rakkaani, jää hyvästi! Vielä viimeinen suudelma, lämmin kuin rakkauteni, ja viimeinen syleily, tulinen kuin se! Ikuisesti olen Sinun sydämessäsi. Sen Jumala kyllä antaa anteeksi. Tunnen sen väkevästi tänä hetkenä.»
Tämä kirje kirjoitettiin 19 p:nä joulukuuta Bodomissa, Emilien ollessa käynnillä vapaaherratar Marie Langenskiöldin, Fabian Langenskiöldin lesken luona. Hän halusi itse jättää sen Runebergin käteen tavatessaan hänet.
Samana päivänä kohtasi Suomea hirvittävä ukkosen isku. Tuli viesti Porvoosta, että runoilija makasi kuolemansairaana kodissaan.
Vasta monta kuukautta myöhemmin saa Emilie Björkstén rohkeutta tarttua kynään. 18 p:nä maaliskuuta 1864 hän kirjoittaa päiväkirjaansa:
»Me matkustimme vanhan, synkän Porvoon läpi ja minä riensin tykyttävin sydämin tuohon rakkaaseen Rbg:n kotiin. Hiljaa hiivin etuhuoneeseen ja lähetin sanan hänelle [rva R:lle]. Hän tuli ja sulki minut sanattomana syliinsä. Nyt vasta ’vilvoitti valittavaa mieltäni silmän sateen vesitulva’. – ’Jos olet tuollainen, et saa nähdä Rbg:ia’, sanoi silloin Fredrika. ’Saanko sitten muuten?’ – ’Saat, jos hän haluaa sitä. Minä menen kuulemaan.’ Hän meni. Jäin siihen sanattomana. Hetken kuluttua hän palasi ja tarttui äänettömänä käteeni, ja pian seisoin sisällä tuossa huoneessa, jossa niin usein olin istunut heidän molempien seurassa. Lorenzo oli siellä. Minä tervehdin hiljaa ja lähestyin vuodetta huoneen perällä. Mutta en milloinkaan, niin kauan kuin elän, ole unohtava sitä vaikutusta, minkä siellä lepäävän hahmo teki. Se oli Rbg eikä sentään ollut hän!»
»Jo kaukaa hän ojensi tervettä vasenta kättään minua kohti, jonkinlaisen sanomattoman onnellisen ja rauhaa huokuvan ilmeen kirkastaessa hänen kasvojaan ja heittäessä heijastuksen siihen silmäykseen, jolla hän katsoi minuun. Kumarruin alas tervehtimään, mutta en hengenahdistukselta voinut saada esiin sanaakaan. Hän piti kättäni omassaan, ja minä istuuduin tuolille hänen viereensä. Muut istuivat ympärillä, ja minä puhelin sellaista, jonka luulin huvittavan häntä, Lorenzon avustaessa. Kun hänen piti ottaa lääkettä, sanoi Fredrika: ’Nyt voit kernaasti ottaa vähän pahempaakin, kun olet saanut niin paljon hyvää.’ – ’Kyllä, anna tänne’, sanoi hän aivan selvästi ja nieli tuon kitkerän lääkkeen.»