»Mutta aika riensi ja minun täytyi lähteä. Hän ei pitänyt siitä. Minä lupasin silloin tulla takaisin Viipurista. ’Niin, joka päivä’, sanoi hän ja niin erosin. Mutta hänen kuvansa seurasi minua sitten alituisesti, ja hänen omat sanansa Kuningas Fjalarissa tulivat väkisinkin mieleeni muistaessani tuota muserretun inhimillisen suuruuden ja voiman kuvaa: ’Höga Gudar, vad är mänskan att mot er hon stormar?’»
Mutta tulee valoisampikin aika, vaikkakin se tulee hitaasti. Runeberg voi istua ylhäällä pienessä sohvassa sairashuoneessa. Puhekyky on palautunut, ja vaikkakin käsivarsi on lamautunut, on »ajatus kirkas ja selvä». Joka kerta Porvoossa käydessään on Emilie Björkstén hänen luonaan joka päivä hetkisen, vuosi vuodelta. Hän istuu runoilijan vieressä toisessa sohvan kulmassa, kuten niin monta kertaa ennen, ja hän kuuntelee tuota ääntä, jonka hän alituisesti pelkää vaikenevan ainaiseksi.
»Hän puhui niin usein siitä lyhyestä ajasta, joka hänellä oli jäljellä», kirjoittaa hän eräänä päivänä muutamia vuosia myöhemmin, »ja hän näytti minulle käsiään, miten ne olivat tulleet laihoiksi, niin että sormus melkein oli pudota. Ja todellakin, hän oli hyvin huonon näköinen.»
Kesäkuun valoisassa illassa liukuu keskustelu kuten niin usein niihin muistoihin, jotka koskevat vain heitä kahta ja jotka vielä hehkuvat tuhkan alla. »Minä olen rakastanut sinua yli kaksikymmentä vuotta, ja nyt en saa tehdä sitä enää», sanoo runoilija. »Minä olen hänen aamu-ja iltarukouksensa, niin hän sanoi, sillä aivan varmasti olen minä hänen ajatuksissaan aamuin ja illoin ja siinä välillä usein päivänkin kuluessa. Huono aamu- ja iltarukous, huokasin minä.
Hiljainen sairashuone saa kerta toisensa perästä kuulla toistettavan noita vanhoja sanoja, kun Runeberg puhuu, kuinka rakas Emilie on ollut hänelle ja on yhä vielä. »’Minä ajattelen sinua herkeämättä, silloin kun olet poissa.’ – ’Mutta hänellä on koko sinun sielusi’, virkahdin minä. ’Sielu!’ kertasi hän puoliääneen ja lyhyesti. En uskaltanut ruveta tulkitsemaan tämän ainoan sanan merkitystä.»
Fredrika Runeberg, joka näki, että hänen kuuroutensa välistä väsytti sairasta, ja tiesi, että Emilie Björksténin läsnäolo ilahdutti häntä, kirjoitti useita kertoja pyytäen häntä tulemaan heille pitemmäksi aikaa. Kerran joulukuussa 1865 Emilie noudatti hänen kehoitustaan ja viipyi siellä viikon.
Omituisin tuntein asui Emilie Björkstén nyt ensimmäisen kerran tässä talossa ja oleskeli runoilijan ainaisessa läheisyydessä näissä huoneissa, jotka olivat niin tulvillaan muistoja heille molemmille. Ja sairas viipyi kuten tavallisesti mielellään näissä muistoissa.
»Et milloinkaan sinä ole rakastanut minua niin paljon kuin minä sinua», sanoi tämä hänelle kerran tuona viikkona. Ja Emilie hämmästyi. Oliko mahdollista, että ihmissydämeen saattoi mahtua suurempi rakkaus kuin hänen?
5 p:nä helmikuuta 1866 oli hän Runebergin syntymäpäivillä. Runoilija täytti silloin 62 vuotta. Emilie mainitsee siitä päivästä muutamin sanoin: »Sitä päivää vietettiin puhein, lauluin ja runosäkein, jotka runoilijatar Vilhelmina Nordström oli tehnyt. Ne olivat kauniita. Lämpimän onnittelu-sähkösanoman lähettivät hänelle porilaiset ja taiteilijaseura laakeriseppeleen. Kaikki tämä ilahdutti häntä ilmeisesti. Hän sanoikin kerran: ’En tahtoisi, että he unhottaisivat minut, ennenkuin olen kuollut.’ – ’Välitätkö sinä todellakin sellaisesta?’ kysyin minä vähän ihmeissäni. ’No niin, sama kai se on’, oli nyt hänen vastauksensa, mutta minä näin, että se ei tullut sydämestä. Hän oli niin sairas noina päivinä. Tavallisesti sai hän illalla kuumeen, levottomuuden ja monta vaivaa.» Ja Emilie jatkaa: »Kun hän oli parempi ja me istuimme siellä kaikki kolme, tai myös ainoastaan hän ja minä, tuntui minusta välistä oikein hyvältä. Hän kertoi minulle eräänä päivänä siitä uudesta runosta, jonka hän juuri oli suunnitellut, silloin kun hän sairastui. ’Siitä olisi tullut kaunis’, sanoi hän. Ja niin minunkin mielestäni. Mutta hänen maansa ei ole koskaan saava ihailla sitä.»
Senjälkeen on monta kuukautta, jopa vuosiakin, päiväkirjamuistiinpanojen välillä.