Oman syntisyytensä ajatus painaa häntä yhtä mittaa, ja kiihkomielinen kun on, näkee hän siinä onnettomuudessa, joka on kohdannut sitä, jota hän maan päällä eniten on rakastanut, taivaan rangaistuksen siitä, mitä hän itse on rikkonut. »Minkätähden ei minua rangaista?» huudahtaa hän.
Eräänä päivänä näyttää hän Runebergille sen kirjeen, jonka hän kirjoitti tälle samana päivänä, jolloin hän sairastui. Hän kertoo hänelle, miten epätoivoinen hän silloin oli, kuinka epätoivoinen hän on vieläkin, kuinka hän pelkää kuolemaa ja tuomion päivää, jolloin hänen synnin raskauttamine ominetuntoineen on seisottava Herramme kasvojen edessä. Runoilija lukee kirjeen, kuuntelee hänen sanojaan, toistaa samaa kuin ennen, että »heidän rakkaudessaan ei ole mitään syntiä». Ja jälleen tuntuu hänen yllään ikäänkuin tuulahdus siitä antiikkisesta suuruudesta ja itseluottamuksesta, joka hänellä oli voimansa rikkaimpina päivinä, kun hän lausuu Emilielle nuo miehekkäät sanat:
»Minä kyllä vastaan meidän molempien puolesta.»
Toukokuun 21 p:nä 1870 kirjoittaa Emilie:
»Vielä kerran on hän sanonut, että ’hän ei milloinkaan ole rakastanut ketään niinkuin minua’. Ja vielä kerran levittivät nuo sanat riemua sydämeeni, vaikkakin tämä riemu maistui kyyneliltä. En koskaan saa enää luultavasti kuulla niitä ja tuskin nähdä häntä, sillä hänen voimansa murtuvat yhä enemmän.»
Ja 19 p:nä marraskuuta samana vuonna:
»Ei, nyt tulee kaiken olla lopussa, jotta minä saisin rauhan elämässä ja levon kuolemassa. Amen.»
Lähes kaksikymmentä vuotta eli Emilie Björkstén vielä hänen jälkeensä, jota hän oli nimittänyt »auringokseen, valokseen, koko maailmakseen». Hänen hipiänsä oli tullut vielä valkeammaksi ja lunta oli satanut runsaasti hänen hiuksilleen. Mutta sen hän kätki sen valkean hunnun peittoon, jota hän aina piti. Silmien ympärille, jotka kerran olivat katsoneet niin haaveellisina, ja suun ympärille, joka oli lausunut niin monta hehkuvaa sanaa, olivat pitkät vuodet uurtaneet paljon hienoja poimuja, mutta hänen kasvoissaan oli eloa ja eloa oli sielussa, joka loisti niistä esille. Ne ystävät, jotka hänen nuoruutensa kultaisina päivinä niin katkerasti olivat soimanneet häntä, olivat kauan sitten jälleen kokoontuneet hänen ympärilleen, samoin ne monet uudet, joita hän aina onnistui saamaan, ja nuori polvi katsoi lämpöisin mielin tuohon tuleen, jota seitsemänkymmentä vuottakaan ei jaksanut sammuttaa. Jännittyneellä mielenkiinnolla kuunteli se hänen eloisia, innokkaita, tunnekylläisiä kuvauksiaan menneisyydestä. Se sai tietää osan, ja se aavisti osan. Mutta kuinka suuri se rakkaus oli ollut, jonka onni ja tuska oli täyttänyt hänen elämänsä, sen uskoi hän ainoastaan tuon pienen päiväkirjan äänettömille lehdille.