Paljoa niitä ei tosiaankaan ole, mutta niitä löytyy kuitenkin. On luonnollisesti vaikea sanoa, missä määrin Runebergin vilkasta tuotteliaisuutta 1840-luvulla voidaan pitää sen lämpöaallon aiheuttamana, joka Emilien kautta tuli hänen olemukseensa, vaikkakin on syytä otaksua, että niin oli asian laita, erittäinkin kun siihen vertaa hänen pientä tuotantoaan niinä vuosina, jolloin he vähän sen jälkeen olivat erossa. Mutta täydellä varmuudella voi joka tapauksessa tähän yhteyteen asettaa sen merkittävän runon, joka on ainoa laatuaan hänen myöhemmällä kaudellaan ja joka julkaistiin (salanimellä, se on huomattava) kalenterissa Necken 1849 sekä oli siis syntynyt ajankohtana, jolloin suhteet olivat kärjistyneet ja johtaneet tuohon edellä viitattuun väliaikaan kevätkesällä edellisenä vuonna – »Otaliga vågor vandra». Otan vapauden tähän lainata, mitä elämäkerrassa (II, s. 183) olen sanonut tästä runosta: »Vielä merkittävämpi on se kuitenkin todistuksena puhtaasti inhimillisestä aaltoilusta sydämessä, jonka liikkeitä niin harvoin aavisti tuon tyvenen ylevyyden alla, joka oli miehen niinkuin runoilijankin voimakkain luonteen piirre. Se vaikuttaa näin ollen melkein vapauttavasti, ja se ilmaisee, että ei ainoastaan hengen suuruus loitontanut runoilijaa ympäristöstään, vaan myöskin hänen tunteittensa voima joka oli liekehtivä palo noiden hänen ympärillään ’valtameressä’ vaeltavien lukemattomien, yksitoikkoisten aaltojen viileyteen verrattuna. Päiväkirjanotteet näyttävät minusta nyt vahvistavan erittelyn oikeaksi.
Näissä otteissa mainitaan eräs pieni ainekirjoitus: »Millä edellytyksillä voi toivoa avioliiton tulevan onnelliseksi?» jonka Emilie opettajaltaan lehtori Lindforsilta oli saanut tehtäväkseen kirjoittaa. On varmaan enemmän kuin sattuma, että Runeberg on kirjoittanut – sangen pitkän ja paikoitellen sangen hauskan – leikillisen kirjoitelman nimeltä: »Erään nuoren rouvan vastaus maisterin kilpakysymykseen: onnellisen avioliiton ehdot», joka on painettu Jälkeenjääneisiin Kirjoitelmiin (s. 196 ja seur.). Strömborg sanoo, että hän tässä laski leikkiä hyvistä tuttavistaan rouva Lindforsista ja eräästä toisesta porvoolaisesta rouvasta. Mutta kun vertaa otsakkeita ja näkee, kuinka Runeberg ivallisen itsepintaisesti väittää, että avioliitto tulee onnelliseksi ainoastaan siten, että kaikki valta annetaan rouvan käsiin, s. o. aivan päinvastaista kuin Emilie, jonka mielestä vaimon tulee kaikessa olla miehelleen alamainen, ei voi olla ajattelematta, että tässä on jotakin yhteyttä ja että runoilija, joskin hän lähinnä kohdisti sepitelmänsä mainittuihin rouviin ja kenties tahtoi antaa pienen letkauksen puolisonsa emansipatsioni-innolle, kuitenkin kaiketi etupäässä tarkoitti laskea leikkiä nuoren ystävättärensä kanssa ja huvittaa tätä, joka oli käynyt käsiksi hänelle niin vieraaseen aineeseen.
Kalenterissa Fjäriln julkaisi Runeberg 1851 pienen Heine-mukaelman, jonka esineenä epäilemättä on Emilie (Jälkeenj. Kirj., s. 34). Se on nimeltään »Vår kärlek» ja se tekee pilkkaa heidän molempien monista rakastumisista. »Du stolta, strålande flicka», nimittää hän Emilietä ja laulaa:
|
Du nämnde dig min slavinna, Jag kallade mig din slav. Det var din femtonde kärlek, Som då åt mig du gav. Du ägde nötta löjen Från dess äldre bröders tid, Du hade färdiga suckar, En trång, en annan vid. Du klädde i dem din kärlek, Den syntes mig täck ändå! »Hon är så oerfaren, Och därför klär hon den så.» |
Ja itsestään hän sanoo:
|
Jag sökte uti mitt hjärta, Jag sökte nätter och dar; I ett hörn av den ena kammarn, Där fann jag en kärlek kvar. Det var min sextonde kärlek, Den sov så djupt och tungt; Jag ruskade väldigt om den, Då steg den opp helt lugnt. |
Sekä viitaten heidän pieniin kohtauksiinsa:
|
Så var det i solskens tiden, Sen kom en mulnare dag; Du försmådde min sextonde kärlek, Din femtonde kärlek jag. |
Kymmensäkeisessä runossa »Le ej om jag rodnar», joka sävyltään muistuttaa Idyllejä ja Epigrammeja, mutta hyvin todennäköisesti on kirjoitettu myöhemmin kuin ne, löytää persoonallisen sävelen, joka näyttää minusta viittaavan heidän suhteeseensa: siinä nuori, kaikkensa uhraava avuton tyttö valittaa nuorukaisen yliolkaisuutta ja välinpitämättömyyttä hänen huoliansa kohtaan, tunnelma, jonka useammin kuin kerran kohtaamme päiväkirjassa:
|
Allt åt dig jag offrat, Lycka, frid och hjärta, Knappt en blick, o yngling, Gav du mig tillbaka! Nu en bön allenast, Nu en enda önskan, Le ej om jag rodnar När nå’n gång vi träffas; Le ej åt den arma, Om hon skiljs och tåras. |