VANHAN PÄIVÄKIRJAN LEHTIÄ
ALKUSANA
Emilie Björkstén kirjoittaa 30 p:nä marraskuuta 1856 päiväkirjaansa: »Sinä kirjani, sieluni lehti, sinä olet oleva hänen ja hän on sinua lukeva kun minua enää ei ole olemassa, – ja Jumala yksin tietää kuinka lähellä tai kaukana se aika on.» Hän oli Johan Ludvig Runeberg. Jo vuosikymmentä aikaisemmin oli runoilijalla ollut muistiinpanot hallussaan, hän oli lukenut ne ja jäljentänyt niistä palasia. Kohtalo oli kuitenkin päättänyt, että hän, joka oli yhdeksäntoista vuotta Emilie Björksténiä vanhempi, oli myöskin yhdeksäntoista vuotta ennen tätä pääsevä haudan lepoon.
Kun Emilie Björksténin elämä 15 p:nä tammikuuta 1896 päättyi, oli hän testamentannut nämä »muistelmansa» äidilleni, rouva Alexandra Edelfeltille. Hänen kuolemansa jälkeen tulisivat ne jäämään meille, sisarelleni ja minulle. Kun kirjan pääasiallisin mielenkiinto kohdistuu suurimpaan mieheen, mitä Suomi koskaan on omistanut, ovat monet arvovaltaiset kirjalliset henkilöt varmana vakaumuksenaan lausuneet, että meillä ei olisi oikeutta kirjailijattaren toivomuksen mukaisesti antaa näitä lehtiä liekkien saaliiksi, vaan että meidän tulisi jollakin tavalla saattaa niiden oleellisin sisällys jälkimaailman tietoon. Tämä pieni kirja, johon olen koettanut mahdollisimman suurta hienotunteisuutta noudattaen koota yhteen muutamia otteita päiväkirjasta, pyrkii täyttämään näiden lausuntojen antajain toivomuksen.
Mikäli minä tunnen Emilie Björksténiä, en luulisi myöskään olevan vastoin hänen mieltään, että hänen muistoonsa täten kiinnitetään huomiota, varsinkin kun hänen elämänsä romaanin tunsivat kaikki hänen aikalaisensa ja siitä silloin laajoissa piireissä keskusteltiin. Hän oli äitini läheinen tuttava, kernaasti nähty vieras kodissamme, ja hän puhui täysin vapaasti ja ilman mitään vaitiolon vaatimusta tästä tunteestaan, joka muodosti hänen elämänsä keskipisteen, ja vieläpä lukikin palasia yllämainitusta päiväkirjasta. Jos hän olisi toivonut, että hänen suhteensa siihen mieheen, jonka hän oli asettanut korkeimmalle maailmassa, pitäisi vaipua unhoon, ei hän varmaankaan olisi puhunut siitä meille, jotka kuuluimme vallan toiseen sukupolveen, eikä hän koskaan olisi siinä tapauksessa testamentannut päiväkirjaansa meille. Olen senvuoksi vakuutettu siitä, että häntä koskeva kirjoitelma, joka nojautuu muistiinpanoihin, joiden tunnelmia selostuksissani olen koettanut kuvastaa, ei olisi ollut vastoin hänen toivomustaan – käsityskanta, johon ilokseni ovat myöskin yhtyneet ne häntä lähellä olevat henkilöt, joiden mieltä minulla on ollut tilaisuus tiedustella – sitäkin suuremmalla syyllä, kun tämän kirjoitelman tekijä oli häneen mitä lämpimimmin kiintynyt ja nyt, luettuaan ensimmäistä kertaa nuo monet tiheään kirjoitetut vihot, enemmän kuin koskaan pitää hänen muistoaan säilyttämisen arvoisena. Me olemme hänelle velkaa lämpimimmän kiitoksen siitä, että hän on antanut meidän, toisen ajan lasten, jotka olemme oppineet arvioimaan inhimillisen aineksen jokaisessa ihmisessä korkealle, näiden »muistelmien» kautta nähdä pilkahduksen myöskin niistä tunteista, jotka kerran liikkuivat Johan Ludvig Runebergin voimakkaassa, miehekkäässä sielussa. Elämämme suurimmat kauneusvaikutelmat olemme saaneet Runebergiltä, ja kaikki, mikä syventää tuntemustamme hänestä, on meille kallisarvoista ja pyhää.
Vuonna 1923 on kulunut sata vuotta Emilie Björksténin syntymästä. Lähestykäämme nyt, vuosisataa myöhemmin, hellävaroen ja ystävällisesti hänen lämmintä, levotonta sydäntään, ja kun mitään nuoruudenaikaista muotokuvaa hänestä ei ole olemassa, säilyttäkäämme muistossamme se kuva, jonka hän tietämättään päiväkirjassaan on maalannut itsestään. En luule, että mikään sivellin paremmin olisi voinut kuvata sen naisen sielukasta suloutta, joka yli kahden vuosikymmenen ajan piti lumoissaan kirjallisen suuruudenaikamme etevintä miestä.
Helsinki, lokakuussa 1922.
Berta Edelfelt.
Hauhon rovasti, Johan Jacob Björkstén, oli leski mennessään naimisiin Gustava Albertina von Hausenin kanssa. Hänen neljästä lapsestaan, joista kaksi oli tyttöä, kaksi poikaa, pidettiin vanhinta tytärtä Amandaa (naimisissa ensimmäisen kerran lääninsihteeri Solitanderin kanssa Mikkelissä, toisen kerran valtioneuvos Lars Langenskiöldin kanssa Viipurissa) perheen kaunottarena, sillä hänellä oli säännölliset piirteet ja lempeä ja rakastettava ilme kaunismuotoisissa kasvoissaan. Mutta että nuorempi, Emilie, syntynyt 26 p:nä heinäkuuta 1823, leimuava ja hehkuva kuin tulenliekki, kauniine, haaveellisine silmineen ja hohtavine hipiöineen teki voimakkaamman vaikutuksen kaikkiin, jotka näkivät hänet, on aivan varma. Molemmat vanhemmat kuolivat varhain, Emilie lähetettiin Porvooseen täysihoitoon eksentrisen Mlle Stenborgin luo, joka enemmänkin oli tunnettu monenkaltaisista seikkailuistaan ja haaveellisesta mielenlaadustaan kuin kasvattajalahjoistaan. Tuossa liikahehkutetussa kouluilmastossa, jossa kaikki joutilaat hetket käytettiin romaanien lukemiseen, laskettiin siis pohja tuon nuoren tytön vilkkaan ja herkkäliikkeisen sielun kehitykselle, ja jos hänen luonteestaan jo alun pitäin puuttui tervettä tasapainoa, niin ei hän ainakaan sitä kouluajalla voinut hankkia, etenkään kun hän olosuhteiden pakosta kokonaan oli vailla tukevaa jalansijaa elämässä. Isätön ja äiditön kun oli, vietti hän suurimman osan elämästään vieraana milloin siellä milloin täällä, ystävien ja sukulaisten luona. Sillä siihen aikaan ei kukaan uskaltanut edes uneksiakaan, että nuori tyttö omilla tuloillaan, olivatpa ne sitten kuinka vaatimattomat tahansa, voisi työnsä avulla hankkia itselleen pysyväisen paikan jollakin määrätyllä seudulla. Kuluksi ajetuilla kyytihevosilla matkusteli hän niinmuodoin alituisesti ympäri, milloin Mikkeliin, milloin Viipuriin, milloin Loviisaan, Helsinkiin ja Porvooseen ja sitten taas takaisin. Kaikkialla hän sai ystäviä, jotka pitivät hänestä, ja ihailijoita, jotka hakkailivat häntä. Sillä ei hän ollut muiden kaltainen, Emilie Björkstén. Hän oli pelkkää tunnetta ja haavemieltä, hän oli tulta ja liekkiä, hän oli innostusta ja iloa. Kaikkialla minne hän tulikin kylvi hän mieliin levottomuutta ja sekasortoa. Hänen ihonsa oli kuin valkean ruusun terälehdet, hänen kaulansa ja kuulut olkapäänsä kuin alabasteri, hänen vartensa kuin sorvaillun nuken. Ja kun hän harsopuvussaan valssin pyörteissä lensi käsivarrelta toiselle, lausuttiin aivan yleisenä mielipiteenä, että hän oli täydellinen keijukainen. Ja sekä »sinisilmäinen» että »tumma» ja kaikki muutkin olivat polvillaan tämän olennon edessä, joka oli niin erilainen kuin pikkukaupunkilaistytöt yleensä.
Eikä se ollutkaan ihmeteltävää. Sillä Emilie Björksténillä oli, monista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta, tuo vaarallinen halu ja kyky vangita miessydämiä. Hän ei tavoitellut »sitä ainoaa», vaan tahtoi saada monta, monta. Hän piteli niitä kuin perhosia lämpimässä kädessään ja nautti tuntiessaan niiden lepattavat siivenlyönnit vankilansa sisällä, kunnes hän äkkiä taas avasi kätensä ja antoi niiden lentää pois, mitä kauemmaksi, sitä parempi. Sitten seurasi mitä haaveellisimpien omantunnon soimausten hetkiä, romanttisia tuskan hetkiä, pitkiä rukouksia Kaikkivaltiaalle, että Hän antaisi anteeksi hänen epävakaiselle sydämelleen. Mutta seuraavalla kerralla tilaisuuden tarjoutuessa oli kiusaus jälleen liian voimakas, hänen synnillinen halunsa edes hieman päästä vakuuteen omasta vallastaan sai jälleen yliotteen, ja unohtaen kaikki hyvät päätökset hän antautui uudestaan siihen ajattelemattomaan, itsekkääseen, kiehtovaan leikkiin, jota nimitetään keimailuksi.