Lapsuusaikanaan hänet oli varsin usein jätetty yksin rannalle. Nyt hän kävi jälleen käsiksi senaikaisiin lapsenhommiinsa.
Ensin oli etsittävä litteä kivi — sitten kaivettava hiekkaan kuoppa aamiaisen ainoiden tähteiden, vähäisten kalanruotojen hautaamista varten. Sekin oli kauan sitten menneiltä ajoilta jäänyt muisto; hänen äitinsä oli opettanut hänelle, kuinka tavattoman ajattelematonta oli viskellä voileipien käärepapereita maahan rumentamaan kaunista ympäristöä.
Nyt hän hautasi jätteet yhtä huolellisesti kuin olisi ollut kahdentoista ikäinen; hän taputti hiekan tasaiseksi kuopan kohdalle… perin vähäpätöinen yksityiskohta — mutta sekin tuntui kuuluvan siihen vakavaan tilanteeseen, johon hän nyt (kuten hän luuli) oli joutunut. Otettu laivaan kuin vastoin tahtoaan pestattu merimies! Haaksirikkoutunut! Jätetty autiolle rannalle! Ilman muita vaatteita kuin nämä oudot tamineet hänen yllään olleen hataran leningin verhona! Yksin, seuranaan vain yksi ainoa henkilö! Ilman pienintäkään vihiä, miten muiden oli käynyt! Tietämättä, mistä saisi seuraavan aterian! Melkein ilman suojaa, johon päänsä kallistaisi! — Mutta eniten kummastutti häntä se tavaton seikka, että vaikka hänen olisi pitänyt olla huumautunut surkean tilansa aiheuttamasta sielunhädästä — vaikka hänen olisi pitänyt tuntea kuolemantuskaa, hän — mikä ihme! — ei sitä tuntenut.
Aurinko paahtoi yhä lämpimämmin. Hänen hiuksiaan liehuttava tuuli valoi häneen uutta elämänhalua.
Se oli uskomatonta, mutta hänet valtasi voimakkaana tunne: »En koskaan ole onneton tällä saarella!»
II
Mutta jos kohta hänen ei tarvinnut tulla onnettomaksi, sai hän pian tuntea olonsa koko laiha epämukavaksi.
Vain aamun alkuhetkinä innostutti häntä uutuuden viehätys, ja hän hyöri yksinäisellä rantakaistaleella, uurastaen kuin mehiläiset ensimmäisenä aurinkoisena päivänä. Hän oli aina liikkeessä, kyyristeli, keräsi risuja, aaltojen ajamia oksia, kaikenlaisia puupalasia. Hän kasasi ne sen punertavan kivilohkareen viereen, jolle nuori Mount oli laskenut keskeneräisen haarukantekeleensä, kooten niitä kokonaisen läjän.
Ylpeänä tämä tyttö, joka yhdeksään vuoteen ei ohut pannut rikkaa ristiin, katseli nyt kättensä työtä! Kohdakkoin hän keräisi myöskin kasan meriruohoa liekkien vaimentamista varten. Välillä hän lisäsi puita litteiden, savuttaneiden liesikivien välissä palavaan tuleen ja kyykötteli, lämmitellen käsiään sen hivelevässä hehkussa. Hyvillä mielin ja huvitettuna hän ajatteli, kuinka nuori mies palatessaan hämmästyisi!
Vihdoin Mount palasi; siitä oli merkkinä se, että kallion rinnettä alaspäin liukui nykäyksittäin kaksi oksaa, jotka näyttivät liikkuvan »itsestään». Niitä raahaava mies oli melkein kokonaan lehvien peitossa. Kahisevan, huojuvan taakkansa alla hän ponnisteli eteenpäin kivien välitse kuumassa auringonpaisteessa. Päästyään tasaiselle maalle hän kiskoi oksia pitkin hietikkoa.