Puolenkymmenen askeleen päässä nuotiosta hän pudotti taakkansa maahan, oikaisihe, murahti ja pyyhkäisi kyynärvarrellaan hiestä kimaltelevaa otsaansa.
Margaret, josta ruumiillinen työ oli niin kovin outoa, ei kyennyt ajattelemaan muuta kuin omia saavutuksiaan. Ylpeänä hän kutsui toista katsomaan ja osoitti vähäisiä risukasojaan. Häntä kummastutti, että hiestynyt ja hengästynyt Mount loi niihin vain nopean vilkaisun. »Sepä hyvä! Olettepa koonnut aikamoisen läjän!»
(Tuo nuori mies esiintyisi kohteliaasti ankaran maanjäristyksenkin aikana.)
»Mutta pelkäänpä, ymmärrättehän, ettei noilla päästäisi kovin pitkälle yöllä —»
»Eikö?»
(Vaikka Margaret oli raatanut tuntikausia!). »Niin luulen… Minun on noudettava lisää tällaisia oksia», sanoi Mount. »Kiskoin niitä irti niin paljon kuin jaksoin.»
»Mistä?»
»Tuolla on jonkunlainen lehto noin parinsadan metrin päässä kallion laella.»
»Sitten minä tietysti tulen avuksenne», ehdotti tyttö aloittelijain innokkaaseen tapaan, »kiskomaan niitä tänne alas».
Se olisi tietenkin hyvä, tuumi Mount; siihen kuluisi aika, eikä hänen tarvitsisi lörpötellä tytölle… Pyyhkäisten uudelleen otsaansa hän silmäili epäillen tytön hentoa, liian nopeasti kasvanutta vartaloa. »En tiedä, jaksatteko te, neiti Verity.»