»Jaksanko? Miksi ihmeessä en jaksaisi?»
Miksi tosiaan piti tämän miehen pitää häntä houkkiona — heikkona, velttona, taakkana? Kuvitteliko Mount, ettei hän pystynyt mihinkään autiolla saarella? Margaretin sydämen sisimmässä kuiski kauan uinunut vaisto: »Sinun on noustava tilanteen tasalle… käyttäydyttävä hyvin sekä vaikeuksissa että vaaroissa. Olet merimiehen tytär.»
Hän katsahti nuoren miehen kasvoihin. Ne olivat hieman punehtuneet, ja pisamat näkyivät nyt selvästi.
Nyt Margaret pani merkille, että hän oli huolestuneempi kuin ennen.
Hän kysyi nopeasti: »Onko tapahtunut jotakin? Jotakin pahempaa?»
»Ei, ei mitään… Sehän juuri — ei kerrassaan mitään, neiti Verity.»
»Minusta tuntuu, että olette hyvin kiusaantunut.»
»Se on varsin luonnollista, eikö olekin?»
»Kyllä, tietysti. Mutta siinä ei ole kaikki. Luullakseni —»
»Mitä?»