»Tästä varmaankin johtuu, että saaren sisäosista puhaltava tuuli tuoksuaa — niin suloiselta.»
»Niin kai», myönsi Mount.
Tuskastunut nuori mies välitti vähät siitä, mille mikin lemusi. Hän oli vimmaisen harmissaan ja kärsimätön, ja hänen oli pidettävä se salassa.
Kuinka pitkäksi ajaksi aikoi se vanha veitikka jättää hänet tänne tuon lemmon tytön seuraksi, joka uskoi, että he kaksi olivat viimeinen Robinson Crusoe-pari — ja joka oli pidettävä siinä uskossa?
Hän oli antanut sanansa… Empimättä hän oli antanut sanansa vanhalle
Lloydille… Ja tämänaamuisessa kirjeessä Lloyd-vanhus oli lausunut:
»Uskon M:n Teidän huostaanne siihen saakka, kunnes palaan. Aika on epävarma. Pitäkää kaikki salassa, kuten on sovittu!»
»Kuten on sovittu»… Vanhan vintiön mielilauseita. Mountin oli sopeuduttava siihen — sallittava vierellään rinnettä myöten kipuavan tyttösen kuvitella — niin, kaikkea, mitä kuvitteli. Hän ei voisi jättää tyttöä tunniksikaan — vaikkapa he kahdessa tunnissa ennättäisivätkin perin mieluisten ihmisten pariin.
Täällä he nyt olivat, hyljättyinä omin voimin ponnistelemaan saadakseen ravintoa ja lämpöä, yhtä varmasti kuin olisivat maailman toisella äärellä.
»Niinpä niin», mietti Margaret, hilliten toistaiseksi raivoaan. »Antaa mennä vain!»… Ja kun Mount ja hän saapuivat kallion laella olevalle, rosoiselle, luonnon luomalla pengermälle ja siellä kasvavaan eukalyptus-, rautatammi- ja öljypuulehtoon, syventyi edellinen osaansa ja huudahti vakuuttavasti pahoittelevansa, ettei hänen veitsensä ollut hieman vankempi ja että sen terän katkeaminen olisi tuhoisa onnettomuus.
»Luonnollisesti», jupisi Margaret tosissaan. »Ainoa vehje, jolla voimme perata kalojamme ja vuoleksia mitään!»