»Minusta pitäisi tosiaan tapahtua jotakin. Kirjoissa sattuu aina jotakin. Tavaralaatikoita hylystä — toivoihinpa, että rannalle ajautuisi joku sellainen, jossa olisi harja ja kampa; toivotteko te?»
»Kyllä, ja partaveitsi ja saippuapala —» Nuori mies-rukka! Se oli hänen suurin koettelemuksensa sitä seuraavina päivinä.
Ulko-ilmassa nukkuminen oli hänestä nautintoa. Rantatyöläisen lailla raataminen tuotti vaihtelua. Se, että hänet oli tuomittu syömään ruokaa, joka oli yhtä yksitoikkoista kuin häkkiin teljetyn tiikerin ravinto, ei merkinnyt hänestä niin paljoa kuin se olisi merkinnyt monista muista. Ikävystyminen suppeaan liikunta-alaan, mutta eikö Mount ollut saanut kasvatustaan englantilaisessa koulussa, jossa cricket-peli oli pakollinen? Ja jollei tämän kuivan pelin tarkoitus ole totuttaa kansamme nuorisoa nurkumatta kestämään minkälaista pitkällistä ikävää tahansa, niin mikä (kysyy nainen) se saattaa olla? Englannin leikkikentillä harjoitetaan brittiläisistä maailman uudisraivaajia. Mitkä valtakunnan rajaseudut saattavat niihin verrattuina tuntua tympäiseviltä? Kuukausia jatkuvan yksitoikkoisuuden olisi Mount saattanut sietää — mutta ilman partaveistä…!
Ja siihen hän oli tuomittu.
* * * * *
Päivien vieriessä hämäsi hänen lujan, hauskanmuotoisen, pyöreän leukansa ulkopiirteitä yhä pahemmin Newgaten vankilan kaularöyhelö, kuten isämme olisivat sanoneet. Kuinka se vaivasi häntä — ainoa puute, joka häntä kalvoi — sitä ei tyttö tajunnut. Mutta hän oppi perin hyvin tuntemaan Mountin käden liikkeen, kun hän nosti sen nuorelle parralleen.
Eräänä päivänä Margaret ajatteli: »Huomautanko siitä jotakin? Kysynkö häneltä, huvittaisiko häntä katsoa sitä peilistäni?»
Hän ei kysynyt.
Tämä sattui monta päivää myöhemmin.
Sillä päivät vierivät, ja vapaaehtoisen vartijan oli yhäti huolehdittava haaksirikkoiseksi luulotellusta tytöstä, eikä vieläkään, ei vieläkään näkynyt merkkiäkään ihmisistä saaren siinä osassa.