Marraskuulla menin käymään rouva Verityn luona hänen talossaan
Lontoossa.
Se oli Hill-kadun varrella. Korkea, yksinäinen, hienonnäköinen pieni talo, ja sen julkisivun ovi oli yhtä juhlallisennäköinen kuin quatrocento rasian homehtunut kansi. Kuinka suuresti se erosikaan Verityjen entisestä pääovesta, huvilan alati avoimesta, kuusamojen reunustamasta pylväseteisestä, josta tuulisten hiekkasärkkien poikki näkyi merelle! Rouva Verityn kirjeestä tiesin, että Margaret oli ostanut tämän Hill-kadun talon sellaisenaan, koska sen sisustus miellytti häntä, ja että hän pian lisäisi siihen omaa »käsialaansa».
Hovimestari, jolla oli ruuansulatushäiriöiden vaivaaman sfinksin kasvot, opasti minut salaperäisen hämäriä, paksumattoisia portaita myöten seurusteluhuoneeseen… Armias taivas, mikä yllätys!
Kuinka toisenlaista kuin Verityillä!
Kuinka toisenlaista kuin heidän huvilansa arkihuoneen kotoisen valkea, sekava sisustus kirkkaine, ruusunvärisine sitsipäällyksineen, avoimine ikkunoineen, joista merituuli puhalsi sisälle, tuoden puutarhasta sokeriherneiden ja neilikkojen tuoksua!
Silmäilin ympärilleni tässä uudessa asunnossa. Himmeillä kultauksilla runsaasti koristetut seinät olivat melkein kokonaan ihanasti ommeltujen koruverhojen, hyvin kallisarvoisten, mustan ja kullankirjaviksi maalattujen kiinalaisten kaappien ja laajan irtoseinän tummanpunaisten, lohikäärmeiden somistamien lautojen peitossa. Korkeita lamppuja seisoi nurkissa oudonväristen pagodiverhojen suojaamina, ja kaiverruksin kaunistetuilla jalustoilla ja pikkupöydillä oli kyyröttävien apinoiden ja sammakkohirviöiden muotoisia lamppuja. Mustalla matolla, johon upposi polvia myöten, oli vuodemaisia sohvia, sohvamaisia tuoleja, pyöreitä jakkaroita, ripsuista lattiapieluksia, kaikki kullanvärillä, mustalla ja kellanpunaisella kirjailtujen päällysten peittämiä. Raskaasti riippuvat samanlaisesta mustan ja kullan kirjavasta koruompeluksesta valmistetut verhot reunustivat ikkunoita, joissa oli myöskin sisäverhot ja puoliväliin ulottuvat kultakudoksiset kaihtimet. Upotuksien koristamilla pöydillä oli läjittäin muotilehtiä, (Eve, Vogue, The Tatter, La Vie Parisienne), kuukausijulkaisuja ja uusia romaaneja; lisäksi oli uunimaton kohdalla tavattoman iso suklaalaatikko, jonka avoimesta kannesta näkyivät sen sisältö ja lumikinoksia muistuttavat valkeat täytehöydyt, lattialle viskattu nukke, uudenaikainen, eriskummainen, kolmivuotisen hapsen kokoinen, puettu nuoren miehen seurustelupukuun ja päässään vaalean kullanvärinen silkkiperuukki. Kokonaisuudessaan huone oli mielestäni jonkun koristetaiteilijan haaveilema hekumallisen ylellisyyden näyte.
Kuhakin on oma makunsa. Minusta huone vaikutti tukahduttavalta, sen seinät vanutäytteisiltä. Sanoin sitä pimeäksi.
Se oli täynnä kukkia! Siellä oli miehenkorkuisia liljamaljakoita, pronssinen jalusta täynnä astioita, joissa oli ennen aikaansa kukkimaan saatuja syreenejä, useita maljakoita kuiduissa kasvavia roomalaisia hyasintteja. Jossakin kyti taikatikku, joita näkee palamassa kaukonäkijäin kammioissa. Runsaskaiverruksisella jalustalla paloi suitsutuslamppu. Ja kaikkien näiden sekavien tuoksujen täyttämänä tuntui sellaisen suljetun huoneen ilma, jossa suitsutettiin paljon ja yhtenään… Tarkoituksena oli kaiketi saada aikaan itämaalainen, velton raukaiseva lämpö…
Kullakin oma makunsa. Minä pidin sitä ummehtuneena.
Sanalla sanoen, sellaisen ilman olisin kaikkein vähimmän odottanut ympäröivän ulko-ilmaan tottunutta englantilaista» naista, rouva Verityä!