»En tiedä, pelkääkö kukaan muu, mutta itse tiedän pelkääväni.»
»Mutta kuinka — pelkäätte sitä?»
»Hyvin kovasti.»
»Mutta mitä oikeastaan tarkoitatte? Minkä tähden pitäisi pelätä rakkautta?»
»Yhdestä syystä — se tekee niin kipeätä», sanoi Mount — tavalliseen tyrmistyttävään, täysin hillittyyn tapaansa. Hänen äänensä aleni; Margaret tunsi sen. »Se koskee kirotusti. Kun ihminen on sellainen, että hän pitää — pitää niin mielipuolisesti toisista. Niin, se on kirous, häntä painava kirous. Ymmärrättekö sen?»
Syntyi hiljaisuus, jota rikkoi vain sateen jatkuva, monisävelinen loiske (heidän turvapaikkansa kristallihohteinen oviverho) ja lähellä olevasta punertavasta kasvista kajahteleva rytmillinen rummutus.
Sitten vastasi Margaret huvitettuna, ääni vakavampana kuin ennen:
»En luule ymmärtäväni. Kertokaa minulle siitä!»
»Tiedättekö, etten ole koskaan puhunut siitä kellekään? En ole milloinkaan hiiskunut siitä sanaakaan ainoallekaan elävälle sielulle.»
»Oi! Minun ei olisi pitänyt pyytää —»