»No no, älkää olko hupakko! Aion kertoa teille. En taitaisi voida sitä tehdä, jos näkisin teidät, ymmärrättehän? Mutta … näin on toista. No niin, aluksi mainitsin, että pidin kauhean paljon äidistäni. Hän kuoli, tiedättehän» — (hän äänsi ne sanat hyvin nopeasti ja epäselvästi). »Se oli kovin surkeata. Olin silloin pieni, piskuinen vekara. Myöhemmin — käydessäni koulua — Koulussa, tiedättehän, saa joskus erinomaisia ystäviä. Erinomaisia ystäviä; heillä saattaa olla helkkarinmoinen merkitys, kun on kaikki yhteistä heidän kanssaan, kun ajattelee heitä loppumattomasti… On joitakuita kumppaneita — niinpä niin, ymmärrättekö, vain se, että tuntee heidät, tietää, kuinka ihailtavia he ovat, tuntuu muuttavan koko elämämme juoksun. Sankaripalvontaa!… En tiedä, onko tyttöjen laita samoin. En usko, että niin on, neiti Verity.»
»En ole koskaan ollut koulussa», vastasi neiti Verity, siirtäen Mountin kaulaan nojaavaa poskeaan nostaessaan kätensä helmiinsä. Silloin hän huomasi kaulassaan riippuvan helminauhan (hänen takertuessaan kiinni Mountiin) sujahtaneen miehen villapaidan povelle ja tarttuneen irtonaiseen villasilmukkaan. Nyt heidät yhdisti toisiinsa mutkitteleva, sileä, maidonlämmin helmiketju. Vetäen sen irti hän sysäsi sen syrjään samoin kuin tanssiva tyttö heilauttaa sivulle häntä vaivaavan kaulanauhan. Hän työnsi sen syrjään melkein huomaamattaan, sillä hän oli kokonaan viehättynyt heidän keskusteluaiheeseensa. »Äitini opetti minua, kunnes tulin kaksitoistavuotiaaksi, tiedättehän. Sitten minulla oli kaikenlaisia ohjaajia, ranskalaisia opettajattaria ja monenlaisia muita neuvojia, jotka kävivät hotelleissamme antamassa minulle haluamaani opetusta, minulle yksin. Se ei luonnollisestikaan ole kouluelämää. Minulla ei siis koskaan ole ollut kouluystäviä eikä muitakaan läheisiä ystäviä.»
On ehkä merkillepantava seikka, ettei hän maininnut eikä ajatellut Cynthia Oddleyta — jolla aikoinaan oli niin suuri vaikutus hänen elämäänsä. Äänettömänä hän sitten odotti, mitä sanoja nyt lähtisi miehen suusta, joka oli vajaan kymmenen sentimetrin päässä hänen huulistaan.
»Tyttöjen», virkkoi Mount miettivästi, »oletetaan olevan romanttisempia kuin me olemme. Minä en sitä usko. Minun luullakseni tytöt ovat paljoa käytännöllisempiä: he eivät haaveile, eivät kuvittele niin paljoa eivätkä ole niin myötätuntoisia muita ihmisiä kohtaan. He ovat tavallaan proosallisempia. Enhän kylläkään ole oikein kunnolla tuntenut ainoatakaan tyttöä», lisäsi hän vilpittömästi. »Mutta mistä olinkaan puhumassa?»
»Kouluaikaisista ystävistänne, joista piditte —»
»Ahaa, niin! No niin, pian he tietysti menivät menojaan, katosivat tyyten elämästäni. En enää nähnyt heistä vilahdus takaan. Kaikki he hajaantuivat, kukin suunnalleen. Se tuotti kiusallista kärsimystä… Toivoakseni en ikävystytä teitä», keskeytti hän esityksensä, omituisesti luiskahtaen noudattamaan aikaisempia, lontoolaisia tapojaan.
»Jatkakaa, jatkakaa! Silloin en pelkää kuunnellessani sitä toista.»
»Sitten on kaikki hyvin. No niin, ymmärrättekö, mitä tunsin. Ette… Mutta, rehellisesti puhuen, rakas ystävä, se oli helvetillistä… Ihmiset nauraisivat sille — milloin hyvänsä pidin jostakin, merkitsi se minulle liian paljon… Niin, on hulluutta antautua sillä tavoin! Sitten he menivät. Ja sitten viimeinen tapaus» — hän selvitti kurkkuaan — »rakas Charles-poloinen!»
»Veljenne», mutisi Margaret.
»Se olikin huippukohta», jatkoi Mount. »Senjälkeen keräsin voimani. Päätin: 'Surma minut periköön, jos enää ikinä antaudun minkään sellaisen voimakkaan tunteen valtaan, joka… runtelee' Ymmärrättekö, se peloittaa minua. Se herättää minussa samanlaisen tunteen kuin teissä myrsky. Raukkamaista, tiedän sen. Minun pelkoni nimittäin.»