Hänen äänessään oli sellainen sointu, jota Margaret ei ollut ennen kuullut, ja hän puhui asioista, joihin tyttö ei olisi odottanut kumpaisenkaan tuntemansa Archie Mountin kajoavan. Tämä mies ei ollut sovinnaisen miellyttävä, lontoolaisvaatturien pukema päivällisvieras eikä myöskään toimelias haaksirikkoinen, joka viritti nuotioita, kalasti, katkoi rautatammenoksia ja raahasi tavaralaatikoita kallioiden poikki. Tämä oli sellainen herra Mount, jota hän ei ollut sitä ennen kohdannut. Ja epävarmaa oli sekin, oliko kukaan ennen tavannut sitä Mountia. Löysikö hän nyt itsensä? Pimeyden, myrskyn ja koko tilanteen äärimmäisen outouden vapauttamana olennainen Archie (jonkinlaisessa yöllisessä vapaudessa!) kerrankin pohti sylissään lepäävän tytön kanssa sellaista asiaa, josta hän muutoin ei olisi suostunut puhumaan kellekään muulle, kuin itselleen ja silloinkin vain sielunsa sisimmässä sopukassa.
»Pelkkää arkuutta. Rakkaus, siinä minua ohjaava pelko.»
»Kyllä ymmärrän», vakuutti tyttö, jonka hirmu oli myrsky. Ja hän puhui hiukan arkana, sillä myöhästynyt salama oli valaissut heidän kuivan ja suojaisan komeronsa sisustaa. Hän oli nähnyt sen kallioseinien kaikki pintamuodostukset, erottanut hämähäkin nurkkaan kudotussa verkossaan, ison, monijalkaisen hämähäkin.
Hänen mieleensä välähti: »Hämähäkki yöllä tuo onnea.»
Sitten kuului sateen loiskeesta ukkosen jäähyväiskuminaa. Vaistomaisesti tiukkaantui jyrinää pelkäävän tytön hänen vyötäisilleen kierrettyjen käsien ote.
»En mahda sille mitään sen enempää kuin tekään», tunnusti rakkautta pelkäävä nuori mies. »Käsitin: 'Jos olen sellainen, että tunteeni sukulaisia ja kumppaneita kohtaan ovat tällaiset, niin kuinka minun käy, jos sallin itseni kiintyä naiseen?' Saatoin kuvitella sitä mielessäni. Saatoin kuvitella itseäni silloin. Se olisi samaa kuin panna kaikki yhden sattuman varaan, luovuttaa itsensä toiselle eikä enää olla oma herransa, olla kykenemätön irroittamaan mieltänsä siitä. Sielu ei — kirjaimellisesti — olisi enää omassa hallussa, vaan jonkun toisen ihmisen —»
»Väitetään sen olevan niin ihanaa.»
»Saattaa olla. Tant pis. Silloin eläisi, ajatellen saattavansa menettää hänet; menettäisi hänet. Tai se saattaisi olla kaikkea muuta kuin ihanaa… Saattaisi sattua sellainen, joka musertaisi rakastuneen, sellainen, jolle se ei ehkä merkitsisi mitään. Siinä ihminen silloin olisi, Margaret. Kohtalon armoilla. Hänellä olisi avonainen, arka haava, kuten olen nähnyt miehillä olevan. Kykenemätön enää mihinkään — tyyten armoilla — sysittynä — »
»Olisitteko te?»
»Varmasti olisin. Oksin toivoton. Saatan kuvitella, millainen olisin. Olisi samanlaista kuin seisoa pienellä, kehnolla vuoristosillalla ja tuijottaa alhaalla kohisevaan ja riehuvaan tulvapuroon —»