»Luonnollisesti on! Se on kokonaan toista, ettekö käsitä? Kokonaan toinen asia. Onhan miehen joka tapauksessa joskus mentävä naimisiin. Sitäpaitsi se tekee elämän niin rauhalliseksi, vakiintuneeksi ja varmaksi.»
»Ohoo!» äänsi Margaret.
Sillä hetkellä hän ei tiennyt, oliko hän samaa vaiko eri mieltä, oliko hänestä outoa vaiko aivan luonnollista, että mies pelkäsi rakkautta, meni sentähden kihloihin tytön kanssa ja ajatteli avioliittoa elämän tyyneyden säilyttäjänä.
Silloin se otaksuttavasti tuntui hänestä varsin luonnolliselta tai ei ainakaan paljoa luonnottomammalta kuin mikä muu luonnonilmiö tahansa.
VII
Margaret lisäsi: »Entä tyttö?»
Tässä teidän on otettava huomioon eräs seikka, joka tuntunee hieman uskomattomalta.
Sillä hetkellä ei Margaret lainkaan muistanut tuskaa, joka oli kalvanut häntä hänen nähdessään Mountin kelloon kiinnitetyn tytönkuvan. Hän oli unohtanut tuskaiset mietteensä, joita hän oli hautonut, kunnes näki Mountin uudelleen… oi niin, se oli kuin olikin ollut mustasukkaisuutta! Mutta siitä heräävän intohimon oiretta ei tuntunut. Niin vaihtelevia ovat neidon mielialat mieheen nähden. Niin tyyten erilaisella tuulella hän oli nyt kuin hurmaantuneena kuunnellessaan Mountin laulua nuotion valaisemassa hämärässä. Hänet vallannut myrskynpelko oli pyyhkäissyt syrjään hänen kumppaniaan kohtaan tuntemansa fyysillisen mieltymyksen… Mountista oli tullut suojelija, luotettava seuralainen. Unohtunut oli alkava huoli, unohtunut sen aiheuttama, vaivaava, kömpelö ujostelu. Uhkuen luottamusta ja lapsellista kiitollisuutta Margaret tunsi syvää mielenkiintoa kaikkeen siihen, mitä hänen ystävänsä oli sinä yönä kertonut.
Nyt hän lausui luonnollisen mieleenjohtuman:
»Entä tyttö?»