»Enidkö?»
»Sekö hänen nimensä on? Onko kelloonne kiinnitetty pienoiskuva morsiamenne?»
»Kyllä; se on Enidin kuva. Hän teetätti sen eräällä taiteilijaystävällään minua varten — se on hyvin hänen näköisensä.»
»No, miltä sellaiset seikat tuntuvat morsiamestanne, herra Mount? Mitä hän niistä sanoo?»
»Sanoo? Hän ei sano mitään erikoista.» (Hän puhui melkein sillä tavoin kuin olisi morsian ohut heidän parissaan saarella!)
»Täytyyhän hänen puhella kanssanne?»
»Kuinka niin?» Mount naurahti. Margaret tunsi sen värinän. Mies jatkoi: »Mutta älkää kuvitelko, ettemme tule toimeen keskenämme! Me sovimme oikein hyvän, Enid ja minä; hän tanssii ihanasti. Ensiksi kohtasin hänet tanssiaisissa. Niinpä niin, me vain tanssimme ja — mitäs muuta ihminen tekee? Pelaamme tennistä (hän pelaa huomattavan hyvin). Meitä pyydetään vierailuille maaseudulle yhdessä. Pelaamme yhdessä golfia. Ratsastamme. Ei kukaan halua puhella aina.»
»Kyllä ymmärrän. Tarkoitan voivani kuvitella, etteivät ihmiset puhele alinomaa, vaikka ovatkin kihloissa. Mutta minusta — hänen täytyy aprikoida — täytyy ajatella, oletteko te — mitä hän ajattelee, herra Mount?»
Omituisen välinpitämättömästi mies vastasi: »Mitä tytöt ajattelevat? Nykyajan tytöt, joilla on yllin kyllin harrastuksia, yllin kyllin sellaista, mikä vie heidän aikansa hupaisesti. Mitä useimmat naiset todennäköisesti ajattelevat avioliitosta ja muusta semmoisesta? Jauhavat kuluneita ajatuksia?… Kun heidän ei tarvitse koettaa vaikuttaa mieheensä, ei heidän ystäviinsä eikä kehenkään?… Sydämensä sisimmässä?… Kun he ovat ehdottoman vilpittömiä? Minä puolestani luulen, etteivät he lainkaan ajattele rakkautta.»
»Eivät ajattele?» kertasi Margaret kuvaamattoman huvitettuna.