»Sitä kai saatte kysyä, herra Mount», vastasi Margaret.
(Sana »kirottua» leijaili melkein kuuluvana ilmassa.) Mount aprikoi vimmatusti, kuinka paljon Margaret oli saanut selville. Oliko hän käynyt niin kaukana kuin harmaista kivistä kyhätyillä paimenmajoilla, jotka olivat kokonaan viiniköynnösten peitossa, joiden luona oli vuohia lieassa ja joiden kynnyksellä kyyrötti madonna traagillinen ilme kasvoillaan? Oliko hän kohdannut —
Mitä Margaret virkkaisi hänelle?
Hän lausui pakotetusti: »Eiköhän meidän ole joka tapauksessa parasta syödä puolista nyt?»
Tämä sovinnainen lause oli vähällä haihduttaa hänen ympäriltään kalliot, kivet ja nuotion sekä loihtia niiden sijalle hänen lontoolaisen kerhonsa tulipunaiset seinäpaperit ja upean sisustuksen. Kohteliaasti hän lisäsi: »Otaksuttavasti ette ole saanut mitään syödäksenne, neiti Verity?»
Neiti Verity katsahti häneen suurin silmin ja vetäisi hiukan alahuulensa reunaa hampaittensa väliin. Ollen purskahtamaisillaan hermostuneeseen nauruun hän turvautui, kuten saattaisi sanoa, valmistavan koulun sukkeluuteen. »Mitään syödäkseni?» oli hän kummastelevinaan. »Tuolla kukkuloillako? Kun en ole vuohi, en syö pensaita enkä ruohoa.»
Jäykästi Mount vastasi: »Sen kyllä tiedän.»
»Miksi sitten kysyä, olenko saanut mitään syödäkseni?»
»Satuin huomaamaan tuon.» Mount nyökkäsi muulinkenkään päin.
Margaret irroitti kengän vyöstään ja katseli sitä viattoman näköisenä. »Tämänkö? Mutta kun en myöskään ole kamelikurki, en pysty syömään metallia.»