»Ydinkohta», huomautin minä, »on siveellinen puoli —»
»Eikä ole; minä annan palttua nykyajan moraalille. Olen samanlainen kuin kuningas Kaarle toinen, järkimies, joka 'ei koskaan sekaantunut puhumaan naisten sielusta'. Minua ei vaivaa se, että nuoret vesat punastumatta tuomitsevat avioliiton romahtamaisillaan olevaksi laitokseksi, jolla on elinaikaa enää vain kaksi miespolvea. Kenties pienoiset ovat oikeassa. Minä en ole sitä näkemässä. Ehkä on varsin totta, että eilispäiväinen 'hyve' on 'sekava käsite' tänään ja kenties 'rikos' huomenna. Se on puolittain suukopua. Ja vaikka ei niin olisikaan, niin sen puolen asiasta jätän silleen. Mutta kuulkaahan» — herra Lloydin älykkäillä, ruskeilla kasvoilla oli tiukan päättävä ilme — »minua huolestaa heidän ruumiillinen tilansa».
Sopessaan istuva rouva Verity näytti tuskaiselta.
»Ja sielullinen? Niinpä niin. Kukaties he käyttävät aivojaan monenlaisiin tarkoituksiin. En välitä siitä, etteivät he kävele, eivät lue — vaikka ne molemmat olivatkin mielipuuhiani ollessani nuori», jatkoi Tom-setä. »Tämä joukkue ei milloinkaan suuntaa silmiään klassillisiin teoksiin eikä laske jalkojaan maahan. Mitäpä siitä? Minkä tähden heidän pitäisi? Ruumiinharjoitusta he saavat tanssista. Miksi heidän pitäisi kävellä minnekään, kun he muulla tavoin pääsevät perille kymmenennessä osassa siitä ajasta? Minkä tähden lukea, kun heidän ei tarvitse pilata näköään tirkistelemällä painettua sanaa? Ei mikään sellainen, mitä ikinä on kirjoitettu kirjoihin, vastaa sitä, mitä he voivat katsella omin silmin. Mutta käyttävätkö he silmiään? Katselevatko he maisemia — tahi toisiansa — vähääkään nauttien? Tekeekö Margaret niin? (Ei suinkaan.) Nämä nuorukaiset voisivat olla pataljoona neekeripalvelijoita tai espanjalaisia kääpiöitä, joiden on nöyrinä odotettava käskyjä ja toteltava, sikäli kuin hän tietää. En nurise, se on vain ohimenevää. Mutta kuulkaahan» — nyt hän puhui perin tuimasti — »silloin nurisen, jos se merkitsee jatkuvaa hervottoman kyvyttömyyden tilaa. Ruumiit — niistä minä olen huolissani.»
»Itse asiassa, setä —» sanoi Violet epäröiden. Hänen kaltaisensa Victorian ajan loppupuolen naiset käyttivät aina sanaa »vartalo» »ruumis» -sanan sijasta.
Setä jatkoi: »Voima ja kauneus — mistä niiden pitäisi olla löydettävissä? Kasvavan polven nuorissa ruumiissa, joiden pitäisi olla terveen sielun ja puhtaan luonteen asumuksia. Niissä me näemme kansakuntamme toivon. Jotkut näistä vekaroista eivät vastaa luottamustamme. Mitä heille on tehtävä?»
»Ei voida 'tehdä' mitään nykyajan nuorille», sekaannuin minä puheeseen. »Kun te olitte nuori, kykenikö kukaan vanhempi tekemään mitään teille, herra Lloyd? Minulle ei mahdettu mitään, kun koetettiin. En senvuoksi odota sen parempaa, kun nyt on minun vuoroni tarkkailla nuorisoa.»
»Nyt on enemmän tarkkailtavaa, hyvä rouva, kuin teidän tyttöaikananne.»
»No-o?»
»Enemmän liikuntatilaa», väitti hän. »Nuoret voivat nyt helpommin ja nopeammin tuhota itsensä. Yökerhot, näyttelyt, juomat, ylellisyystavarat, kiitäminen uusimallisilla, miljoona-Robot-voimaisilla autoilla… kaikki mainiota — jos he vain oppisivat sitä käyttämään. He käyttävät kaikkea sitä väärin. He eivät jaksa oppia, mihin on pysähdyttävä.»