Sitten Margaret itse auttoi minua.
Miesten keskustellessa ja minun vilkuillessani vuoroin heitä, vuoroin kajutanovea oli Margaretin päähän pälkähtänyt ajatus. Kun vihdoin epätoivoissani esitin jonkunlaisen tekosyyn, jota en enää muista, päästäkseni puhuttelemaan Wallacea ja puikahdin tämän salaliittolaiskumppanimme luokse, kääntyi Margaret värilliseen pulloriviin päin.
Oliko Mount tahtonut nolata häntä? Mies ei ollut kuulevinaankaan, kun hän oli lausunut haluavansa sateenkaaricocktailia.
Olkoon menneeksi! Niin, olkoon menneeksi! Nytpä hän koettaisi sekoittaa sen itse.
Nopeasti, kiukkuisesti hän tempasi lasin ja tarttui lähimpään pulloon. Hän valutti jalokivihohteista nestettä pitkin lasin kuvetta varovasti, kuten Cynthia oli selittänyt. Sitten hän otti seuraavan pullon. Samalla tavoin kuin kokematon nuorukainen hapuilee eriväristen kukkien keskellä hääräili Margaret juomien kimpussa.
Kuinka huikean suhteettomia määriä hän lieneekään erehtynyt sekoittamaan niitä toisiinsa! Jumala sen tietää. Vain Jumala tietää, minkälaisen taikajuoman hän tietämättömyydessään valmisti. Siitä sateenkaaricocktailista ei tahtonut tulla kunnollisen viirukasta. Hänen lasissaan oleva helmenvalkea neste ei ollut kirkas, vaan opaalille hohtavan pilven värinen, muistuttaen Kanaalin taivaanrantaa sumentavaa aamu-utua. Se tuoksusi samanlaiselta kuin paras ranskalainen kahvi, johon on sekoitettu valkean orvokin haju. Kahvilta se maistuikin, kahvilta, jossa tuntui omituinen imelän sherryn maku.
»Perin hyvää», mietti Margaret ryypätessään sitä ja aikoi tyhjentää lasin, ennen kuin me palasimme.
Hän tyhjensi sen.
Pian hiipi hänen olentoonsa omituinen tunne. Vain kerran ennen hänestä oli tuntunut samanlaiselta… avuttomalta… ikäänkuin hän olisi leijaillut ilmassa… ulkopuolella oman ruumiinsa, jota hänen tahtonsa ei enää pystynyt ohjaamaan. Se kerta oli ollut silloin, kun hänelle oli hammaslääkärin luona annettu jotakin huumausainetta. Hän oli nostanut kättään osoittaakseen vielä olevansa tajuissaan. Se on, hän oli koettanut nostaa sitä. Hervoton käsi oli retkahtanut hänen syliinsä, ja sitten hän ei ollut tiennyt enää mitään.
Nyt purressa kävi taaskin samoin. Äkkiä hän tunsi, ettei hän kyennyt tekemään muuta kuin sallimaan herpaantuneen kätensä pudottaa tyhjän lasin ja kaiken muun silkkisen hameensa helmaan — sallimaan sirohattuisen päänsä kallistua taaksepäin pieluksia vasten.