Hän ei tajunnut, milloin hänelle tarjottiin aterioita, joita hän heikosti kieltäytyi nauttimasta, milloin hänelle tuotiin omituisen makuisia voileipiä ja samppanjaa, jotta hän ei ihan tyyten menehtyisi.
Hän ei ollut selvillä, oliko henkilö, joka koputti hänen koppinsa ovelle ja astui sisään katsomaan häntä ja lausumaan kuuroille korville jonkun lohduttavan sanan, setä Tom vai oliko se altis ja palvelevainen Wallace.
Aika kului… Tuskissaan hän tunsi vanhentuvansa, hänestä tuntui, että hän oli kolmikymmen-, nelikymmen-, viisikymmenvuotias…
Kerran hänen katseensa osui hänen kasvoilleen valahtaneeseen ja siitä matolle riippuvaan ruskeaan tukkaan, ja hän kummasteli, miksi se ei ollut harmaantunut.
Viruessaan avuttomana vuoteessaan, käydessään yhä heikommaksi jokaisesta keikahduksesta ja sysäyksestä ja tuntiessaan itsensä, kuten Claude olisi saattanut sanoa, lämmitetyksi vainajaksi hän ei kyennyt tarkoin ajattelemaan öitä ja päiviä.
Hänestä tuntui, että he olisivat hyvin ennättäneet Tahitille ja sieltä takaisin, kun —
Tuli myrsky-yö.
IV
Margaret heräsi hätkähtäen.
Koneiden tykytys oli äkkiä lakannut. Tätä alituista tärinää oli jatkunut, — kunnes meritautinen tyttö-paha ei enää kuullut sitä, ja nyt se oli tyyten tauonnut. Mutta huojuen entistä rajummin heittelehti pursi vuorenkorkuisilla aalloilla. Ja äkkiä hyttiin tunkeutui käreitä, outoja ääniä, ja huumaantunut, heikontunut matkustaja sai jollakin tavoin tiedon, että hänen oli laittauduttava kannelle.