Se rukoili häntä: »Älä jätä minua pulaan!»
Topin harmaa katse vastasi vakaasti: »Olkoon menneeksi! Mutta — maitahan!»
»Olipa hyvä, että huomasin sinun unohtaneen sen vaunun hyllylle, Top.»
»Pyh!» äänsi Top.
2
Ennenkuin keskustelu oli ennättänyt päästä alkuunkaan, oli koko seurueen yllä lepäävä tuntu tässä avarassa, kirkkaassa, lämminvaloisessa, tammilaipioisessa, sitsipäällyksisessä salissa muuttunut, eroten äskeisestä yhtä paljon kuin — olin sanomaisillani heinäkuu joulukuusta, mutta koska näiden kahden kuukauden ilmat ovat käyneet samanlaisiksi, sanonkin: kuin yö päivästä.
Kaikki alkoivat heti lörpötellä — jää oli murrettu. Jopa Topkin — äänetön, surkea, onneton — alkoi tuntea olonsa kotoiseksi. Top liittyi puhelemaan jalkapallosta — sillä Dickie Robinson oli tavannut Jonesin kerran hänen ollessaan sijaisena pelaamassa rautatievirkailijain kanssa.
Jones oli myöskin muistuttanut itsestään neiti St. Clairille tiedustamalla, miten hän voi tuonnoittain puistossa sattuneen tapauksen jälkeen, jossa olisi saattanut käydä onnettomasti.
»Niin, tehän olitte siellä, herra Tophamptonin seurassa. Minä näin teidät», myönsi Bébé.
»Niin, mutta onni osui kokonaan toisen veikon kohdalle», valitti Jones, katsahtaen Topiin, joka seisoi paikallaan, yhä pidellen vierasta kävelykeppiä ikäänkuin se olisi ollut virkasauva.