Hän laski sen kädestään vasta sitten, kun isot, pehmeät sitsipäällyksiset tuolit — ei tarvinne kysyä, kenen aloitteesta — työnnettiin syrjään, jotta lattialle jäi hyvästi tilaa. Radiolaitetta hoiteli Top.
»Kello yhdeksän Savoy-hotellin Havana-orkesteri», riemuitsi Jones ja ojensi muitta mutkitta kätensä nostaaksensa Britannian viehättävimmän vaalea verisen kaunottaren pienille, punaisten kenkien verhoamille jaloille.
Seuraavalla hetkellä he tanssivat.
Jonesin käyttäytyminen johti Topin mieleen limericksäkeistön, jonka
Jones itse oli hänelle lausunut:
Tään miekkosen on luonto hyvä, ei loukkauksen tuntu syvä. Hän seuraan tulee. juo ja mässää, lyö kutsukortiksi pöytään ässää.
Kukaan muu ei näyttänyt ajattelevan asiasta sillä tavoin. He kaikki tanssivat Lontoosta radioteitse tulleen musiikin tahdissa.
Myöskin Top tanssi.
Eräs henkilö oli alkanut sääliä poikaa. Hän oli rouva Peacock, walesilaisen papin naimisissa oleva tytär, kokonaan toisenlaiseksi kehittynyt nuori nainen kuin olisi otaksunut tulevan kivisestä maalaistalosta, joka sijaitsee itkevässä walesilaisessa seudussa ja jossa on viiden leiviskän painoinen walesilainen perheraamattu ja Parch-Evan Thomasin kehystetty kuva.
Tästä ympäristöstä hän oli karannut opiskelemaan viulunsoittoa Lontoon musiikkiopistossa. Hän oli mennyt naimisiin erään toisen viuluniekan kanssa, joka nyt oli kiertueella Amerikassa.
Hän tiedusti Topilta: »Emmekö tavanneet toisiamme kerran opistonne illanvietossa, kun olin siellä veljeni vieraana? Tanssitte minun kanssani silloin, herra Tophampton!»