»Kuinka äitelää!» äänsi kapteeni Hallett— keskitason miesten tapaan heidän joutuessaan arvostelemaan miehistä kauneutta.
»No niin, ystävämme kuvanveistäjä vakuutti, ettei hän ollut milloinkaan muulloin nähnyt niin komeata miestä. Ei pienintäkään virhettä! Ainoan karvaan pillerin hän sai niellä puhutellessaan tätä palkinnonsaajaa, tiedustaessaan hänen ammattiaan. Olento ei osannut muuta kuin sekavasti hihittää, jyskyttää hetkisen rintaansa ja tylsämielisen äänellä sopertaa: ‘Minä olen hämmentäjä!‘ Hän oli jonkinlainen apuri, roskaisen työn tekijä, sulan metallin tai saven tai jonkin semmoisen hämmentäjä. Joka tapauksessa hän oli melkein järjetön.»
»Niin, kauneus ei aina ole älyn merkkinä!» Jonesin hunajainen hymy vakuutti neiti St. Clairille, että viimemainitussa ne ominaisuudet kyllä olivat yhtyneet.
Rouva Hallett, nuori ja inhimillinen, halusi kenties muistuttaa filmitähdelle, ettei hän sittenkään ollut Britannian ainoa kaunotar; hän sijoittui rouva Seymourin jalkojen juuressa olevalle lattiapielukselie ja alkoi kysellä lisätietoja hänen ystävättärestään, ruumiillisen kulttuurin opistossa opiskelevasta hengittävästä Milosta.
»Hänen oikea nimensä on Marjorie Hannan. Kaikki sikäläiset tuntevat hänet nimellä täydellinen tyttö.»
»Niinkö?» sekaantui puheeseen Top, avaten suunsa ensimmäisen kerran kahteenkymmeneen minuuttiin ja lausuen tuon sanan todellisesti — jopa kiihkeästi — innostuneena.
Mistäpä olisivat toiset — nämä hilpeät ihmiset, joilla ei ollut aavistustakaan asiasta — osanneet arvata, mikä nuorta miestä kannusti? Miten he olisivat osanneet lukea hänen salaista ajatustaan: »Se tyttö kuulostaa juuri sellaiselta, jollaista vanhus tarkoitti!»
He purskahtivat raikuvaan nauruun, kaikki takkatulen ääressä puoliympyrässä istuvat ihmiset. Yleisestä naurusta erottui Jonesin ääni: »Top, Top, sinä ovela veitikka! Ajatella, ettei kukaan meistä ole tiennyt sinun olevan sellaisen naisleijonan!»
7
Topin puolustukseksi on sanottava seuraavaa.