Teitä kummastuttanee samoin kuin rouva Mundyä oli kummastuttanut se, kuinka alistuvasti hän antautui ajamaan omituisen vanhuksen nurinkurista suunnitelmaa.
Totta on, että Topia nyt mutkattomasti ja yksinomaan ohjasi toive saada pian käsiinsä se omaisuus. Hän aikoi sen saavuttaa samoin kuin hän ammattialallaan aikoi rakentaa rautateitä, viemäreitä ja jokien yli vieviä siltoja.
Hän piti sitä käsillä olevana tehtävänä.
Topille sitä tehtävää helpotti se seikka, joka aluksi olisi saattanut näyttää tekevän sen vaikeammaksi, se, että nuoren miehen vaistot vielä yhäti nukkuivat.
Britannian vaaleanverisen palkintokaunottaren päärynänkaltainen sievyys, joka oli kiihoittanut Jonesin niin yritteliääksi ja vilkkaaksi, oli jättänyt nuoren Tophamptonin rauhalliseksi, ikäänkuin se olisi ollut uusimallisen sitsipäällyksen kuvio. Hän näki sen. Jopa hän ihailikin sitä. Se ei kuohuttanut häntä. Se ei merkinnyt hänelle kerrassaan mitään. Se jätti hänet kylmäksi.
Hän vain piti vahinkona, että nuo taikasanat »viehkein kaunotar» menisivät hukkaan, kun niitä voitaisiin käyttää todistus välineenä, kun ne voitaisiin vetoavasti esittää isoisänisälle ja niille muille palkintotuomareille — lääkärille, kuvanveistäjälle, taidemaalarille — joiden neuvoa isoisänisä saattoi kysyä (tai olla kysymättä).
Samalla kertaa oli Topin vapaassa vallassa aprikoida — entä tämä toinen, entä tämä ruumiillisen kulttuurin edustaja, jonka nimi oli mainittu? (Top oli mitään hiiskumatta painanut nimen ja opiston muistiinsa.)
Luonnollisesti hän ei ollut vielä pohtinut, mitä nämä nuoret naiset ajattelivat. Asia kerrallaan. Ensin toiset tehtävät; oli löydettävä tytöt ja ratkaistava, täyttivätkö he vaatimukset. Ne ensin. Ja kun hän kerran oli siinä puuhassa, jäi kaikki muu syrjään.
Hän oli järkkymätön, kun hänen ystävänsä Jones toivotti hänelle hyvää yötä. »Tapaan sinut taaskin huomenna, sinä australialainen jääpuikko!»
8