Sunnuntaiaamuna Jones ilmestyi St. Clairien aamiaispöytään, kun toiset kupit kahvia juuri tuotiin sisälle.
Hyvä niinkin.
Jonesin poissa ollessa vaipui toinen insinööriopistolaisvieras jälleen päivällisaikaiseen äänettömyyteensä. Jonesista erotettuna Top ei taaskaan osannut virkkaa mitään.
Aamiaisen jälkeen lähti seurue englantilaisten karkaisevan tavan mukaan kävelemään lokaiselle rantapolulle.
Oli ruskea kuin paistinliemi
vesi vuolaan Thamesin.
Autioita ja kukattomia, nuo patopuutarhat, jotka kesäisin ovat niin loistavan kukoistavia! Lehdettöminä huokailevien pajujen yllä kaartui taivas ilmeettömän harmaana; koko maisema oli omiaan hyydyttämään sellaisen nuorukaisen sielua, jonka ensimmäiset ikävuodet olivat kuluneet etelämaan auringonpaisteessa, ja Englannin ilma oli niin purevan koleata ja raakaa, että Bébén soma nenä muuttui yhtä siniseksi kuin hänen silmänsä olivat.
Ensimmäisen kilometrin tyttö velvollisuudentuntoisesti tarpoi Topin, pelastajansa, rinnalla. Parhaansa mukaan hän sirkutti nuorukaiselle, koettaen keksiä puheenaiheita, joihin edellisenä iltana ei vielä oltu kajottu.
»Onko teillä sisaria, herra Tophampton?
»Ei», vastasi Top.
»Oi, eikö? Toivoisitteko, että teillä olisi?