»En», vastasi Top. »Olen tavannut heidät kerran.»
Jumalatar purskahti syvään, raikuvaan nauruun. »Hohoo! Nimitättekö te sellaisia 'ystäviksi'?… Minä olen tuntenut heidät siitä asti, kun olin tuonkorkuinen.» Hän nosti jalomuotoisen kätensä suunnilleen isoisänisän hatun tasalle.
Top punastui, tuntien olevansa typerä.
Isoisänisä katseli Topin punaa ja näytti pitävän sitä kauneudenihailun nostattamana. Täysin hyväksyvästi isoisänisä sitten silmäili vuorotellen näitä hyvin muodostuneita ja mainiosti kehittyneitä nuoria olentoja. Hänen luokittelunsa mukaan he kuuluivat ryhmään (a), molemmat ryhmään (a), jolleivät ryhmään (i).
Totisesti he näyttivät muistuttavan jonkun klassillisen rakkauskertomuksen kuvaa enemmän kuin mikään muu, mitä tämä vanha herra oli milloinkaan nähnyt muulloin kuin unissaan.
3
Kun he pian senjälkeen kävelivät takaisin opistorakennukselle, nähtiin isoisänisän astelevan toisten edellä jumalattaren rinnalla. Tämän nuoren olennon ja tuon kuihtuneen vanhuksen vastakohtaisuus oli draamallinen. Se pisti jälessäpäin Topin vierellä tulevan johtajattaren silmään. Myöskin Topin silmät olivat levällään — mutta toisesta syystä; ensimmäisen kerran hän kuuli vanhuksen kohteliaasti puhuttelevan sangen nuorta henkilöä.
»Näyttää siltä — oi, vaippani!» — peite oli valahtanut irti. »Suvaitsetteko —» Jumalatar sieppasi sen ja kietoi sen hänen kaulansa ympärille. »Kiitos, rakas, nuori neiti, kiitos. Näyttää siltä, että te neitoset vietätte täällä perin hupaista elämää. Onko se teistä hauskaa?»
Innostuneena jumalatar vakuutti: »Oi, hyvin hauskaa.
Niin, kyllä! Täällä on mainiota.»