Äänettömyys.
»Ajattelit, niin, ajattelit minun unohtaneen sanoneeni sinunikäisesi kuullessasi silloin kerran viime kesänä. Olen liian älykäs, ihan liian älykäs teille, koko joukolle! Te höyhenpäiset, heikkojärkiset tuhlarit… Te ette tiedä, kuinka suuri on sähkölaskunne tai kuinka paljon olette maksaneet kukista samana aamuna. Toivoton kokoelma tylsämielisiä. Viimeinen kolikko taskussanne; mutta sittenkään, sittenkään ette pane talteen jokaista penniä pahojen päivien varalle, mikä olisi ainoa toivonne, vaan tuhlaatte ne; ja mihin? Katkottuihin kukkiin; teeleipiin! (Enkö tuntenut niiden hajua? Enkö nähnyt tämän tytön juoksevan kadulle, heti kun se tomppeli tuli kohdalle ja kilisti kelloaan?) Herkkuja ja ylellisyyttä, ikäänkuin kieriskelisitte rahoissa — ja nyt olet ymmällä — NAINEN. Enkö arvaa, että olet usein pahoillasi, koska et voi lähettää mitään tyttäriesi mies-houkkioille, jotka menivät naimisiin ryysyläisten kanssa vain sodan vuoksi. Hyvin sinun sopii huoata. Entä sinä — TYTTÖ?» Sieltä, missä Helen seisoi, kuului kärsimättömän liikahduksen ääni. »Etkö olisi valmis antamaan mitä hyvänsä rahasta?»
»Jotakin olisin valmis antamaan. Mutta en mitä hyvänsä. Raha», päätteli Helenin kirkas, nuorekas ääni, hieman väristen, »raha ei ole kaikki kaikessa».
»Happamia pihlajanmarjoja, happamia pihlajanmarjoja! Juuri senvuoksi ei ainoallakaan teistä ole rahaa. Te ette ole säästäneet. (Säästäneet? Te?) Te ette ole käsittäneet asioiden arvoa. Minä olen; käsitin sen jo elämäni alkutaipaleella — niin, ennenkuin useimmat teistä olivat syntyneet. Minä olen ollut viisas siinä, missä te ette ole edes järkeviä. Olen osannut tulla toimeen ilman sellaista, mikä ei ole ollut tärkeätä, jotta myöhemmin minun kannattaisi hankkia sellaista, mikä on oivallisempaa.»
10
»Totisesti en tiedä, mitä se on», mietti rouva Mundy. »Mitähän se saattaa olla, se hänen 'oivallisensa'? Sillä miten hän elääkään nyt, kovaosainen vanhus-raukka! Surkean epämukavasti. Pitkän elämänsä lopussa vailla kaikkea! Viluisena, huonosti ravittuna, yksinäisenä; ei edes mattoa jalkojen alla; oleksii pimeässä kuin lepakko eikä syö voitakaan… Kuitenkin hänellä on se elinkorkonsa. Kun hän maksaa vuokransa ja Hendersonin palkan, täytyy hänelle jäädä jotakin jälelle. Varmastikin hän voisi suoda itselleen joitakuita mukavuuksia. Mutta hän kuluttaa vain —»
Hän aprikoi, kuinka paljon. Tuntui tosiaankin tuskin mahdolliselta arvioida tämän itsepäisen vanhuksen niukkoja menoja liian vähäisiksi.
Hänen palvelijansa Henderson teki työtä viidestätoista shillingistä viikon. Asunnon vuokra oli kuusikymmentä puntaa vuodessa.
Vanhus ei koskaan juonut ja söi vähemmän kuin Mundyjen kilpikonnanvärinen kissa. Vaatteita hän ei ostanut milloinkaan; tuo vanha, ikivanha, tippuneesta kastikkeesta jäykkä, munatahrainen päällystakki, nuo ennen vedenpaisumusta teetetyt housut, tuo höyhenpeite, josta levisi untuvia kaikkialle huoneeseen, kun hän vain liikahti —kas siinä isoisänisän pukuvarasto! Hänen ainoa minkäänarvoinen omaisuutensa oli tuo mustapuinen, käyräkahvainen keppi, jolla hän takoi lattiaa suvaitessansa kutsua luokseen aristelevia sukulaisiaan.
Mutta niin suuri oli hänen persoonallisuutensa voima, niin hellät heidän sydämensä, että he varoivat pahoittamasta hänen mieltään ihan yhtä tarkoin kuin olisivat eläneet jälkisäädöslahjojen toivossa.