Sellainen oli Harry Tophamptonin elämässä.
Tällainen varsin mahdollinen nainen oli olemassa.
Tämä nainen, jonka piti tulla hänen elämäänsä, oli ollut olemassa, jossakin paikassa, sinäkin iltana, jona hän oli alistuvasti tanssinut filmitähden kanssa, ja sinäkin iltapäivänä, jona hän oli — ihastumatta! —katsellut, kun tyttöurheilija heilutteli kookkaita, viimeistellyn kaunismuotoisia raajojaan leikkikentällä.
Taaskin yhden tytön oli aika ilmestyä Topille, niin vahan kuin hän sitä aavistikaan.
3
Hänen serkkunsa Gertruden parantumaton tapa oli unohtaa koko joukko pikku esineitä jälkeensä, ja juuri siitä johtui tämän uuden tekijän joutuminen Topin nuoreen elämään.
Gertruden taaskin pikipäin pistäydyttyä äidin luona, oli rouva Mundyn sateenvarjotelinettä koristamassa esine, joka ei suinkaan näyttänyt Gertruden omaisuudelta, nimittäin näädännahkainen kappa, tuuhea kuin pensaikko. Sen vuori oli Poiret-silkkiä, ja siitä lehahti heikko kuuman hunajan ja gardenioiden tuoksu.
»Mistä ihmeestä lapsi lienee tämän lainannut?» huudahti rouva Mundy illallisen jälkeen eräänä lauantai-iltana. »Top, rakas, Helen paneutui aikaisin levolle, joten —»
»Minä menen», tarjoutui Top; ja hän lähti ja käveli melkein koko matkan Batterseasta Strandin kohdalla olevalle kadulle, Dickensin aikaiselta näyttävälle, isolle liiketalolle, jonka ullakkohuoneistoon nuo rakastuneet boheemilintuset Gertrude ja Eric olivat sijoittuneet ja rakentaneet epävarman pesänsä.
4