»En», sanoi Top, joka olisi saattanut lisätä vielä jotakin. Mutta samassa tämä pikku nainen, jolla oli turkisvaippa, savuke, hullunkurinen hattu ja jota ympäröi lämmin, ystävällinen ilmakehä, ponnahti pystyyn, kiljaisten ilosta: »Gertrude! Tuossa hän on vihdoinkin. Ilkimys! Miksi et tullut aikaisemmin?»
»Hei vain! Sinäkö siinä, niinkö?» huohotti Gertrude, joka nousi viimeisiä porrasaskelmia. Hän oli juoksujalkaa rientänyt tänne äidin luota, jonne hän oli syöksynyt takaisin noutamaan kappaa, mutta saapunut perille viisi minuttia Topin lähdettyä ja josta hän oli kiitänyt takaisin omaan asuntoonsa.
»Kas vain, Top! Näin kaideristikon lävitse Topin suunnattoman kalliit kengät ja sinun hameesi, joten varmasi uskoin hänen tuoneen jonkun sievän morsiamen tarkastettavakseni. Tulkaa sisälle, tulettahan. Voi turkanen! Olenko taaskin unohtanut avaimeni jonnekin? En sentään. Pelastettu! Kaikki astuvat sisään!»
6
He menivät sisälle, mutta vähään aikaan ei Top saanut tietää, kuka tämä loistelias ja sujuvapuheinen vieras oli ja mikä hengentähdellinen asia oli tuonut hänet Gertruden luokse.
Varmasti, kuten pienikokoinen nainen aina käsittelee rotevaa miestä, tarttui Gertrude Topin leveän hihan olkapäähän ja juoksutti häntä käytävässä. »Tuonne noin!» komensi hän, työntäen Topin sekavaan, karhunpesää muistuttavaan keittiöönsä. »Sinä valmistat kahvia kuten enkeli.»
Useimpien siirtomaalaisten tavoin Top oli yhtä taitava kaasukeittiön ääressä kuin jalkapallokentällä tai lampaita kerittäessä; hän keitti mainiota kahvia.
Kahvi oli saanut selvitä viisi minuuttia toisen kiehahtamisen jälkeen.
Kuitenkin Top viivytteli.
Arkihuoneesta kuului puheensorinaa ja sitten vinhaa kirjoituskoneen naksetta.
»Pitäisikö minun mennä sisälle?» mietti hän.