Hän raapaisi tikun palamaan ja ojensi sitä savuketta kohti; pimeästä lähestyivät kultaista hehkua kohti kasvot — suuret, laajat silmät, pieni, suippo, pysty nenä, leveä, kaareva, tulipunainen suu — peittelemättömästi! maalattu!
Top, Australian saloseutujen kasvatti, joka inhosi kasvojen maalaamista — pitäen sitä englantilaisten vastenmielisenä tapana! — pani merkille hanhen kaarevuuden, niiden omituisen kiehtovan hymyn ja niiden takaa pilkottavien hampaiden helmimäisen väikkeen.
(Todentotta tekee mieli uskoa, että ihomaalia vihaavat miehet eivät huomaa sitä sellaisissa kasvoissa, jotka heitä miellyttävät!)
Silmäripsien takaa, joiden pituuden hän havaitsi, mutta joita jäykistävää voidetta hän ei huomannut, tarkastivat loistavat, kirkkaat silmät Topia, hänen vartaloaan, piirteitään, vaatteustaan.
Ruumiinrakenne uhkea, piirteet miellyttävät. Vaatteet ohoi! Päällystakki sopi hyvin hänen kauniiseen vartaloonsa. Toisella käsivarrella riippui se vaatekappale, jonka tähden Top muuten oli tänne tullutkin — se tuuhea, unohtunut kappa.
Myöskin sen tyttö näki. Ihan äkkiä hän huudahti: »Hyväinen aika! Tuo mieshän on siepannut turkisvaippani!» Pieni käsi sujahti esiin ja kiskasi vaipan Topilta.
»Teidän vaippanne? Onko se teidän?»
(Senvuoksi siis kappa oli koko matkan Topin kävellessä tuoksunut samalta kuin tämä tyttö tuoksusi. Oi!)
»Gertrude-vintiö lainasi sen tehdäkseen juhlallisemman vaikutuksen johonkin kustantajaan. Otaksuttavasti hän unohti sen konttoriin. Kuinka hänen kaltaistaan tosiaankin. Enää se ei ikinä lähde kynsistäni. Kuudenkymmenen guinean kappa! Annoin itsekin siitä seitsemän puntaa eräälle pukuliikkeessä palvelevalle neitoselle, joka möi sen, koska hänellä on ennestään niin paljon turkiksia, ettei hän jaksa hengittää. Mihinkähän Gertrude sen tällä kertaa unohti?
Kävittekö noutamassa sen etsi vastaosastosta?»