»Oi rakas, minulle aiotaan antaa haaveellinen puku. Maltahan, kunnes sen näet. Se on leikattu ihan vampyyrien malliin! Ohutta, ohutta ninonkangasta, joka välkkyy perin loistavana, delfiniuminsinisenä ja ihonpunertavana. Se laahautuu kilometrien pituisena jälessäni lattialla — onhan samantekevä, minkä päällä se on, kunhan se vain on jollakin! Etupuolelta sitä on pelkästään persoonallisuuteni voiman kannatettava, ja toisella Olallani on ketju pienen pieniä safiireja. Jätkähän nyt… Rakastanutko häntä?» Hänen äänensä muuttui hämmästyttävän äkkiä, kun hän taaskin alkoi sanella. »Rakastanutko häntä? Olisin voinut tappaa hänet; olisin voinut kuristaa hänet omilla käsilläni, rakastin häntä, palvoin häntä niin!»
9
»Tämä», mutisi Gertrude heidän lähestyessään toisen kohtauksen loppua, »ei ole sopiva paikka Topille».
»Oi, älä aja miestä pois; hän lisää tuntua», pyysi näyttelijätär. »Siten on helpompi koettaa esittää sitä ymmärtävälle kuulijakunnalle. Sitäpaitsi hän saattaa minut kotiin, kun saamme; tämän tulimmaisen työn valmiiksi. Ettekö saatakin, Tommy Douglas — Top, oli tarkoitukseni sanoa?»
»Kyllä», vastasi Top rauhallisesti. »Jos saan.»
Gertrude näytti luovan kirjoituskoneeseensa merkitsevän katseen.
10
Tunnin kuluttua työntyi Gertruden Eric — kookas, hoikka, mustatukkainen mies — savukkeen- ja piipunsavun — tupakansavun sekä kahvin- ja hajuvedentuoksun — täyttämään arkihuoneeseen, jossa Gertrude yhäti naputteli kirjoituskoneen näppäimiä näyttelijätärystävättärensä yhä astellessa edestakaisin ja sanellessa kreivittären synkkiä lauseita ja Topin yhä polttaessa ja kuunnellessa puolittain huvitettuna ja — kummallista sanoa — vähääkään ujostelematta.
Vihdoinkin:
»Kas niin! Se on valmis. Sinä olet enkeli. Annan sinulle anteeksi sen, että olin vähällä menettää kallisarvoisen turkiskappani», huudahti tuleva kuuluisuus. »Ei, Eric; en tahdo enää toista ryyppyä, kiitos. Nyt minun on kiiruhdettava asuntooni, hätäisesti peseydyttävä ja vedettävä uusi leninki ylleni.»