»Kyllä», myönsi Top.
Se ei ollut hänen tavallinen, hänen ujo »kyllä»-sanansa.
Nyt Top ei kainostellut.
Hänen tämäniltainen mielialansa oli merkillinen.
Hän, joka Britannian viehkeimmän vaaJeaverisen kaunottaren seurassa oli ollut sanattomana, hämillään ja ikävissään, hän, joka oli ollut hyytävän välinpitämätön kiehtovan urheilijattaren, hengittävän Milon seurassa — hän, Top, oli nyt ihan luontevan hilpeä, nautti olostaan, hänestä tuntui kuin hän ja tämä Gertruden ystävä, nuori näyttelijätär, jonka hän oli kohdannut vasta vähän yli kolme tuntia sitten, olisivat olleet ystävyksiä jo vuosikausia!
Hän piti tästä tytöstä.
Häntä miellytti tämä tyttö, paljoa enemmän kuin kukaan muu hänen kohtaamansa tyttö, ja se oli ihan yhtä selittämätöntä kuin se, että hän oli mieltynyt nuoreen Jonesiin enemmän kuin muihin opistokumppaneihinsa. Neiti Monine oli näyttelijättären näköinen; Top oli varma, ettei häntä mitenkään voinut nimittää kiltiksi, hiljaiseksi, kotoiseksi tytöksi ja ettei hän pystyisi mihinkään askareihin kotosalla eikä lammasnavetassa… Top piti hänestä; älkää kysykö minulta, minkä tähden. Top piti hänestä.
Siivo, ajatteli hän. Perin hyvänlaatuinen, vaikka lepertelikin niin paljon turhuuksia. Ja myöskin rohkea. Älykäs; huvittava. Esiintyminen niin herttaisen ystävällistä. Toverillista. Ja mitä siihen tulee, hän oli niin sievä. Paljoa sievempi kuin Bébé St. Clair.
Tämä mielipide olisi huvittanut neiti Mournea, sillä kukaan ei ollut herkempi kuin hän selittämään, ettei hän ollut sievä, ei ainakaan luonnostaan. Hänen piirteensä olivat yhtä epäsäännölliset kuin keskeneräinen Mah-Jong-peli; hänen yvinhoidettu ihonsa oli ihan väritön. Mutta hänen kaunistuskeinonsa olivat mainiot; tavallisissa oloissa hän oli tyylikäs ja pikantti, näyttämöllä huimaava kaunotar. Ja hänen tunnuslauseensa oli. »Tyttö, joka hyvin tuntee keinonsa, ei tarvitse koko tätä kauneutta.»
Tuossa hän nyt istui, ikäänkuin odottaen nuoren Tophamptonin lausuvan jonkun lisähuomautuksen Lontoon vuokra-autojen koosta.