Tophampton ei hiiskunut mitään. Hän valtasi autosta ihan yhtä paljon tilaa kuin hänen kookas, kaunismuotoinen ruumiinsa aina vaati. Ei enempää. Ei vähempää… Pienestä vihreänahkaisesta, hellimästään kotelosta neiti Mourne pian otti esille huulipuikon ja peilin.
»Hieron kasvoihini mielelläni kaikkea muuta paitsi en paistinrasvaa; tunnen muutoin olevani niin tökerö», tunnusti hän avomielisesti Topille. »Ettekö pahastu?»
»En laisinkaan», vakuutti Top. »Minkätähden pahastuisin?»
(Johtuu olettamaan, että maali ei harmita miehiä miellyttävillä kasvoilla, vaikka he sen huomaavatkin.)
Nähdessään hänen koettavan toisella Rayne-kenkäisellä, korkeakorkoisella jalallaan painaa alas vastassaan olevaa laskettavaa istuinta Top ojensi kätensä ja piti sitä paikallaan häntä varten.
»Kiitos!» virkkoi hän, nostaen istuimelle molemmat jalkansa, jotka, kuten Top pani merkille, olivat harvinaisen pienet »Penny ajatuksistanne», lupasi tyttö hyväntuulisesti ja kääntyi Topiin päin heidän ajaessaan katulyhdyn ohitse.
»Mitä ajattelette, Top? Kuulin Gertruden puhuttelevan teitä, sillä nimellä; olette hänen serkkunsa, ettekö olekin? Niin, tiedän teistä hyvin paljon.»
»Hyvää toivottavasti.»
»Enimmäkseen hyvää, Top. Saarihan muuten nimittää teitä Topiksi, enkö saa?»
»Tehkää niin hyvin», kehoitti Top.