»No niin, mitä ajattelitte?»
Arkailematta ja totuudenmukaisesti Top ilmaisi ajatuksen, joka yhä pyöri hänen mielessään. »Totisesti, kuinka pienet teidän jalkanne ovat! En ole koskaan nähnyt noin pieniä jalkoja.»
»Ettekö?» Tyttö päästi vähäisen, sointuvan naurahduksen ja taivutteli varpaitaan tarpeettomilta näyttävissä kengissään. »Te olette rohkaiseva mies; te tiedätte, kuinka Viikistä via kohteliaisuudet ovat hermoille! Ne tekevät ihan yhtä elähdyttävän vaikutuksen kuin ilmaiset fosferinepullot köyhälle, ankarasti työskentelevälle taiteilijalle. Ajatteletteko todenperään, että jalkani ovat niin pienet kuin väititte, Top?»
»Kyllä, niin ajattelen», vakuutti Top. »Ne ovat pienet. Molemmat jalkanne yhdessä vastaisivat parhaiksi yhtä miehen jalkaa.»
»Eihän!»
»Niin varmasti, Lil —»
Samassa auto pysähtyi.
12
Top laskeutui kadulle ja tarttui tytön käteen, pieneen, lämpimään, pehmeään, rusentuvaan. Se tuntui häviävän olemattomiin, se käsi. Tuntui samanlaiselta kuin olisi ottanut käteensä pienen, sametinpehmoisen, lämpimän nokkahiiren. (»Kiitos, mylord», sanoi autonohjaaja, kohauttaen lakkiaan.)
Neiti Mourne kiitti: »Kas niin! Kiitoksia hyvin paljon siitä, että olette tällä tavoin huolehtinut minusta ja tuonut minut kommelluksitta kotiin. Ettekö tule hetkiseksi sisälle kaupunkiasuntoomme? Gertrude ja minä poltimme kaikki savukkeenne, tiedän sen. Tulkaa sisälle täyttämään kotelonne, kumppani, tulettehan?»