»Kiitos», vastasi Top, »tulen».
13
Kun Top astui tytön asuntoon, joka oli pohjakerroksessa, lehahti häntä vastaan tytölle ominainen tuoksu, joka oli syöpynyt kaikkeen, niitä hän käytti tai mihin hän koski, gardenian, hierontaspriin ja ihojauheen haju.
Asunto oli täyteen sullottu, mutta silti siron naisellinen komero. Kaikesta huokui eräänlaista väriaistia, »tehoa». Siellä oli hilpeän värisiä, paperisia lampunvarjostimia, räikeän koreita pieluksia, omituisia, täytettyjä tai posliinisia eläintonttuja. Vihreä, espanjalainen, ruusukuvioinen shaali oli nakattu puolittain peittämään lattialla viruvaa isoa kasaa repaleisia nuottivihkoja. Oikeastaan oli kaiken verhoksi viskattu jotakin. Eikä yksistään se antanut huoneelle köyhyyden ja väliaikaisuuden leimaa. Kaikki tuolit olivat »parittomia». Tuo kirkas maalaus oli amatöörin käsialaa. Samoin oli laipion syvän sininen liimaväritys, kuten Top huomasi. Nuo mustan ja kellan kirjavat silkkiset pieluspeitteet, epäili hän, pitivät koossa laajassa sohvassa olevia pieluksia. Iltavaippa, kultakudoksinen puoli ulospäin, oli kylpyhuoneeseen vievän oven verhona. Se oli luonteenomainen sillä ammattialalla toimivan tytön huone, jonka jäsenet pitävät kiinni pienistä ylellisyysesineistä, usein ollen vailla välttämättömiä tarpeita.
Silminnähtävästi ei tämä tyttö ollut laulamalla ansainnut niin paljoa kuin onnellisempi Bébé oli ansainnut äänettömällä näyttämönä. Mutta Lilithin tuoksuava huone oli melkein yhtä täynnä hänen omia valokuviaan kuin filmitähden huvila oli ollut; muotokuvia oli uuninreunustalla, pianolla ja vanhanaikaisella sivupöydällä. Siellä oli myöskin näyttamöystävien valokuvia, isoja, taitavasti retushoituja, pahvikehyksisiä, ja niihin oli kirjoitettu: »Kaikkea hyvää, armas», »Kokonaan Sinun», »Sydämellisesti».
»Miltä nämä onkalot teistä tuntuvat, Top?» »Suurenmoisilta», kehui Top.
»Asun täällä erään Hippodromessa työskentelevän tytön kanssa. Hän ei ole vielä tullut kotiin; hän menee suoraan tanssimaan, vanha yöpöllö», puheli Lilith, pitäen yllään turkiksensa ja tilavan päällysvaippansa (huone tuntui kolealta), mutta ottaen hullunkurisen hattunsa pois päästänsä.
Hatuttomana hänen pieni, lyhyttukkainen päänsä oli kiiltävän ruskea, ylt’yleensä teennäisten kiharoiden peitossa.
Hän ojensi kättänsä, jonka kynnet olivat suipot ja rusottavat kuin kaunokin terälehdet. Top luuli sitä poistumiskäskyksi ja tarttui käteen.
»Mitä nyt, te rohkea, ilkeä mies?» virkkoi toinen nauraen.