»Kyllä.»
»Alkuperäinen, eikö niin? Kirjoitettu eilen, vai mitä? Antaa varmuuden, eikö totta? Ja sen lisäksi — nämä pikku tavarat —»
Taaskin kahinaa höyhenpeitteen alla. Luisevat kädet toivat esille ison, mustan, lakeeratun lippaan ja kilistivät avainnippua. Hän avasi lippaan, sysäsi syrjään tukuittain papereita, joiden laatua hänen sukulaisensa eivät tunteneet — ne olivat haltijalle asetettuja arvopapereita. Näkyviin tuli vanha, punainen nenäliina, nelikulmaisesti laskostettu. Sen sisältä vetivät petolinnun kynsiä muistuttavat sormet jotakin, mikä lipui ja välkkyi pehmeästi, maitomaisesti.
»Tässä helminauha», äänsi vanhus ja riiputti kaulaketjun kimaltelevia pallerolta ilmassa. »Tämän korun väitetään olleen keisarinna Josephinen omaisuutta. Helmisiä korvarenkaita… Tässä timantteja.» Hän aukaisi sametilla sisustetun kotelon ja käänteli sormusta, josta säihkyi häntä vastaan äkäistä, vihreän ruusuista valoa. »Houkkamaiset timanttikauppiaat väittivät näitä liian vanhanaikaiseen tapaan hioituiksi. Ne on muka hiottava uudelleen muodikkaasti, upotettava platinaan tai mikä nyt muodissa lieneekään. Ne muka muutoin menettivät puolet arvostaan. Paksupäät! Tämä sormus timanttineen… TYTTÖ, nämä jalokivet saat sinä…»
»Kiitos, isoisänisä», sanoi Helen hillityn vastahakoisesti.
»Nämä saat sinä, rakas neiti Ynseä, kun minä olen kuollut. Missään tapauksessa en ole kuollut vielä nyt, joten sinun ei olisi tarvinnut vastata niin ihastuneen innokkaasti! Hyvin kaukana kuolemasta vielä. Mutta kuoltuani epäilemättä saat jotakin, mikä turvaa sinua joutumasta vaivaistaloon, jossa sinun tuhlaavaisuutesi tähden pitäisi päiväsi päättää, sinun ja äitisi!»
»Isoisänisä», sekaantui puheeseen ääni, rouva Mundyn kiihtynyt, hellän surullinen ääni. »Olette kovin hyvä, mutta —»
»Olet kovin vilpillinen, NAINEN, saneessasi sellaista. Missään nimessä en ole ollut kyllin 'hyvä’ jättääkseni rahojeni pääosaa sinulle tai tuolle huonosti esiintyvälle tyttärellesi. Omaisuuteni sattuu olemaan häntä varten.» (Kilpikonnanpää käännähti.) »POIKA. Kuulitko sen? Kymmenentuhatta puntaa vuodessa odottamassa, että sinä otat ne.»
13
Tällä tavoin puhuteltu Harry Morse Tophampton seisoi häikäisevässä valossa liikkumattomana kuin patsas, kuin nuori poliisi, kuin liikenteen pysäyttämä vanttera autonohjaaja. Topissa olikin sillä hetkellä jotakin niistä kaikista, niin kookas, niin kalpean vaalea verinen, niin hiljainen hän oli.