Hän oli kuin heittoansa arvioiva nuori kiekonheittäjä taidekoulun antiikkisten teosten huoneessa. Hän oli kuin hyvännäköinen nuori konstaapeli, joka avatakseen kävelijöille tien Strandin poikki ojentaa ison, valkean puuvillakäsineen peittämää kättä tavattoman laajan öljykangasverhon liepeessä. Hän oli kuin matkanne ahdinkoisella pääteasemalla luoksenne rientänyt, miellyttäväpiirteinen, nuori kantaja, jonka lakin lipan alta tuikahtava harmaa katse lupaa: »Hankin sen teille tuossa tuokiossa, neiti!» Hänessä oli myöskin jonkun verran nuorta prinssiä, jota on kiidätetty valtakunnan äärestä toiseen ja joka väsyneenä, mutta hienotunteisena hymyilee väkijoukolle avuttomasti, vastustamattomasti.
Toisin sanoen Top oli järkkymätön nuori anglosaksilainen, hieman vaiteliaampi ja soreakasvuisempi kuin ikätoverinsa, mutta suuresti monia heistä muistuttava.
Kuten huomautin, ette kenties pidä hänestä. Salaa, torjuvasti, peittäen tunteensa sättimiseen, isoisänisä (omituinen oikkuilija) oli aina pitänyt hänestä.
14
»Sinä siis saat kymmenentuhannen punnan tulot vuodessa, POIKA; eikä sinun tarvitsekaan odottaa kuolemaani saakka, vaan ainoastaan siihen asti, kunnes —»
Hän keskeytti lauseensa silmäilläksensä Topia, joka seisoi odottavana, tarkkaavana.
»Rahaan liittyy ehto. Ymmärrätkö?
»En», virkkoi Top.
»Mitä tarkoitat? Etkö tiedä, mitä 'ehto’ merkitsee?»
»Kyllä; mutta en tiedä teidän ehtoanne, sir.»