»Sen kyllä selitän. (Te toiset — te naiset! Jääkää kuuntelemaan, jos haluatte; oikeastaan se ei vähääkään koske teihin, ja olen teille kiitollinen, jos pidätte asian omina tietoinanne. Siihen nähden minun on luotettava teihin.) No niin, POIKA, kuinka vanha olet?»
»Kaksikymmentäyksi vuotta ensi kuussa.»
»Kaksikymmentäyksi vuotta. Niinkö todellakin?» Äkkiä kuin pistoolinpamaus singahti taaskin kysymys: »Onko sinulla jo tyttö?»
»Mikä, sir?
»Tyttö, Tunneliitto.»
»Ei», vastasi Top entistä vilkkaammin, jopa levottomasti.
»Ei tyttöä? Ah! Mitäs se on! Kummallista; kummallista! Sinunkaltaisesi nuorukainen. — Mutta minä uskon sinua.
Oikeastaan olinkin jo edeltäpäin varma, ettei sinulla ole. Mistä se johtuu?»
Tätä suorasukaista kysymystä seurasi vaitiolo. Rouva Mundy ei hievahtanutkaan; Helen ei kääntänyt päätänsä. Mutta kylläpä he kuuntelivat! Naisellinen uteliaisuus näytti äkkiä tehneen heidät molemmat samanikäisiksi naisiksi.
Sitten puhkesi nuori mies puhumaan. »Asian laita on se, sir, että minä en taida tuntea — ainoatakaan tyttöä —»