Hän tajusi ajatelleensa Lilithiä, jopa ajatelleensa, että hän taaskin, kohottaisi kasvojaan samoin kuin oli tehnyt sinä iltana.
»Suuteli minua», äänsi hän nyt perin rajusti — »ja sai minut pitämään siitä.»
15
Nöyryytettynä, ärtyneenä ja äkeissään poika mietti: »Jos tytöt ovat sellaisia, pysyn minä heistä erossa —» Sillä nyt Topista tuntui, että ihanteellisin tapa elää olisi olla enää virkkamatta mitään ainoallekaan tytölle koko elämänsä aikana. Topista tuntui, että hänen teki mielensä suoraapäätä palata ystäviensä luokse Newhaveniin ja siellä, talossa, jossa ei näkynyt edes palvelijattaren esiliinan lievettä, pelkästään miesten joukossa, tenniskentän valmistajain ja nyrkkeilijäin miesseurassa, unohtaa, että koko maailmassa oli tyttöjä. Selkkausten kutojia he olivat. Epävarmoja, sfinksejä. Olentoja, joiden sanat ja teot viekoittelivat miehen ajattelemaan. Oliko se rehellistä? Oliko se? Se oli perinpohjin väärin, sen hän tunsi. Mitä he sillä tarkoittivat? Mitä hyvänsä he tarkoittivat, se oli perin luihua, niin Topista tuntui.
Toiseksi Topista tuntui, että nyt ei ollut paljon väliä sillä, kenen kanssa hän menisi naimisiin ja miten hän kohtelisi vaimoaan. Siihen saakka hän oli (hämärästi) ajatellut, että kun hän löytäisi täydellisen tytön, olisi hiukan karkeata häntä kohtaan mennä avioliittoon sillä tavoin, vain kymmenentuhannen punnan vuositulojen, Gertruden velkojen, Marjonen pikku pojan tähden, Helenin tanssiharjoitusten ja kaiken muun semmoisen vuoksi… Hieman karkeata ketä tyttöä kohtaan tahansa! Mutta nyt Topista tuntui: vähät tytöistä; mikään ei olisi liian karkeata heitä kohtaan! »Valtaa heidät nuorina, kohtele heitä karkeasti ja ime heidät pian kuiviin!» Siltä tuntui Topista. Hänestä tuntui, että se oli heille oikein, tytöille!
Toisin sanoen, Topilla oli tunteita.
Ja se oli alku.
16
Yhäti pettyneenä ja ärtyneenä poika tuskin tiesi, minne meni.
Jalat veivät hänet arkihuoneeseen.