Ja siellä Top tapasi Helen-lapsosen istumassa pöydän ääressä, tuuhea tukka kallistuneena loputtoman pitkän, vaaleanpunaisen silkkisukan puoleen — sukiksi Top niitä luuli, mutta itse asiassa ne olivat Helenin ihonväriset tanssitrikoot, joihin ilmestynyttä reiän alkua hän huolellisesti parsi.
Ennenkuin Top aavistikaan, huomasi hän ensi kerran Mundyillä asuessaan äkkiä joutuneensa riitaan tuon lapsukaisen kanssa.
Se alkoi seuraavasti.
Hän tuli arkihuoneeseen, ja ennenkuin tiesi, mitä aikoi virkkaa — ehtimättä sanoa »Hyvää iltaa» tai »Hei vain Helen» tai jotakin sensuuntaista — hän kohotti vaaleata päätänsä ja nuuhkaisi kuin hirvi. Ihan vaistomaisesti hän nuuhkaisi.
Terävästi hän kysyi: »Mitä hajua sinä nyt olet hankkinut?»
»Hajua?» Nostaen tuuheata tukkaansa Helen katsahti Topiin ikäänkuin olisi luullut hänen olevan hiukan sekaisin. Kenties hän sillä hetkellä olikin. »Hajuako, Top?»
»Niin.»
Ihan selvästi oli hänen sieraimiinsa osunut näkymätön, lämmin tuoksahdus, josta ei voinut erehtyä ja joka leijaili huoneen ilmassa hänen ja hänen nuoren serkkunsa välillä. Ja sen tuoksun hän muisti eikä voinut sitä ikinä unohtaa.
»Minussa ei ole mitään hajua, Top», vastasi Helen, liikahtaen ja oikaisten joustavaa vartaloaan. Tänä iltana hänen yllään ei ollut se puku, jota Top nimitti »nauha-asuksi» — tarkoittaen verrattain kömpelötekoista leninkiä. Hän oli puettu lyhyeen, tyttömäiseen, ruskeaan silkkileninkiin, jossa oli aistikas poimuhame, ja kapea, siron suorana riippuva pusero. Hänen rinnassaan, lähellä olkapäätä, oli neulalla kiinnitetty kukkakimppu. Siinä kuussa oli muodikasta käyttää olkapään kohdalla tekokukkia, viiruista kameliaa, oranssinväristä kehäkukkaa, jonka ylöspäin käännetty varsi oli kierretty hopeapaperiin, litteää, punaista samettiruusua.
Mutta Helenin rinnassa oli oikea gardenia.