Ennenkuin heidän vanhat tanssiaisleninkinsä pantiin syrjään, arveltiin, ettei olisi pahaksi viettää vielä yksi ilta kaupungilla. He kävivät herra Bruce Winstonin ja madame Ospovatin »luona»; kaunista väkeä! — ja yhä riemuisia ihojauhekuoresta ja pitkään ikään viittaavista, teatterimaisista maaliläikistä huolimatta. Vaivaloisen runsas valikoima Gertrudelle, Tossielle, Marjorielle, Phyllisille ja Joanille. (Ei Helenille. Helenillä oli jo uusi leninki, se vaalean harmaa, poimutettu georgettensa, jossa hän oli ollut teatterissa Poppy Smithin ja Poppyn veljen kanssa.)
Rouva Mundyn olisi oltava virallisena emäntänä. Mustaan puettuna, pehmeä, harmaa tukka muovattuna korkeaksi, espanjalaisella kammalla kiinnitetyksi laitteeksi, olisi rouva Mundyn kädessään vanhanaikainen viuhka seisottava vastaanottohuoneessa Topin rinnalla lausumassa vieraat tervetulleiksi sitä mukaa kuin hotellin hovimestari heidät ilmoittaisi.
(Niin ja niin monta guineaa vaati hovimestari siitä työstä. Mutta koska isoisänisä ei olisi ollut oma itsensä, jollei hän kuluihin nähden olisi ollut valmis nielemään kameleja siivilöidäkseen tällaisia pieniä hyttysiä, oli hän heti kivenkovaan vastustanut tätä menoerää, vaatien miestä tyytymään yhteen guineaan.)
Teatteritoimistossa työskentelevälle Gertruden Ericille oli annettu mieluinen tehtävä valita molemmat jazzisoittokunnat; hän oli päättänyt tilata »Kakofoni»-joukkueen ja »Tornado»-kymmenikön.
Mary, Mundyjen pieni palvelijatar, kulutti kenkiensä pohjat juostessaan asioilla.
Rex, Marjonen pikku poika, liimasi postimerkit kirjekuoriin.
Lyhyesti sanoen, kaikki Topin sukuun liittyvät henkilöt olivat osaltaan mukana.
Vielä yhdellä henkilöllä oli osansa — josta kukaan ei uneksinutkaan.
Hau oli ainoa henkilö, joka ei puhunut tanssiaisista mitään.
4