»Isoisänisä —»
»NAINEN, hillitse kieltäsi ja kuuntele — jos nainen yleensä kykenee sellaiseen. POIKA, kierrä nuo valot sammuksiin! Oletteko luulleet, että intohimonani on ollut raha? Onnelliset sijoitukseni viisikymmentä vuotta takaperin? Jatkuneet keinotteluni neljäkymmentä vuotta sitten, joiden nojalla nyt olen —mikä? Neljännesmiljoonan omistaja. Se on sivuharrastukseni. Olemukseltani olen kauneudenpalvoja. Kauneus on määräävä tekijä elämässäni.»
Epäuskoisina toiset kuuntelivat. Mitä hän nyt sanoisi? Tuossa kammottavan epämukavassa, pimeässä ja kylmässä huoneessa pitkitti vanhuksen sortunut ääni:
»Tähän maailmaan on ahdettu liian paljon rumaa.»
Mitä oli siihen vastattava?
Vilpittömän katkerasti isoisänisä täydensi ajatustaan: »Minun on ihan tuskallista katsella ympärilleni ja nähdä sellaista kauneuden puutetta! Nyt en pääse liikkeelle, kuten tiedätte. Mutta silloin kun pääsin — niinä viimeisinä vuosina, jolloin liikuskelin kaupungilla — mitä näinkään kaikkialla ympärilläni! Niin paljon inhimillistä rumuutta kuin jos olisin kuluttanut päiväni tähyilemällä omaan parranajopeiliini! Maailma, varsinkin Lontoo, muuttuu yhä rumemmaksi joka päivä. Katsokaahan sitä!»
Tällöin vanhus täräytti keppinsä paljaisiin lattialautoihin ikäänkuin olisi taaskin kutsunut Topia.
»Katsokaahan totisesti sen ihmisiä. Normaalista kehnompia! Elinvoimiltaan heikkoja! Katsokaa kaduilla tungeksivia ihmisiä, jotka sohivat sateenvarjoillaan toistensa vastenmielisiä kasvoja. Katsokaa heitä parvissa, kun he tyytymättöminä sysivät toisiansa koettaessaan päästä omnibusvaunuihin! Katsokaa heitä, kun he matkustavat maanalaisilla radoilla! Niin. Siellä luullakseni voi heidät nähdä heidän huonoimmalta puoleltaan — ihmiset. Menkäähän istumaan jollekin maanalaisen radan asemalle; tarkkailkaa matkustajia, jotka kapuavat täyteen sullottuihin juniin, yksi kerrallaan, loputtomana virtana! Heitä on liian paljon, ihan liian paljon ja ihan, ihan liian rumia.»
Hän selvitti kurkkuaan; mutta hän ei ollut vielä lopettanut. »Turmeltuneita olentoja kaikki järjestään, toinen toistansa surkeampia. Vääntyneitä vartaloita, pöhöttyneitä tai kuivettuneita, inhoittavimmissa, muodottomimmissa puvuissa mitä vuosisatoihin on nähty», valitti isoisänisä, kiertäen peitettä tiukemmin luittensa ympärille. »Raajat roikkuvat miten sattuvat; päät pistävät esiin rinnasta. Piirteet nähtävästi kutistuneina vetäytyneet sellaisiksi, joita ihmiset nimittävät 'alempien eläinten’ ilmeeksi. Verikoiramiehiä, turskanaisia — apinamaisia lapsia… Heidän muotonsa on kamala — entä sitten heidän värinsä! Hipiä kuin säilykeliha tai kylmä kaurapuuro —»
Tällöin pääsi Heleniltä heikko, hermostunut, miltei hillitty naurahdus…