»Se ei ole mikään naurunasia, TYTTÖ. Näitä värittömiä naamareita näkee nuorillakin naisilla. Tytöillä! Minkä tähden?»
Mitä oli taas tähän vastattava? Tuossa pimeässä huoneessa, jossa oli yksi ainoa ruusuisen hohteen valaisema soppi, ruusujen koristama Venuksen alttari, vallitsi tiukka hiljaisuus.
»Kaikkialla rumuutta! Sivistyksemme vika, niinkö väitätte?» huudahti isoisänisä kolmelle kuulijalleen, jotka eivät olleet hiiskahtaneetkaan. »Sitä pahempi sitten sivistyksellemme. Perustuuko se valheeseen? 'Kaunis on totta, tosi kaunista.’ Eikä ainoatakaan penniä», lisäsi hän, laskeutuen ylevästä sävystä asialliseen, »ei penniäkään minun rahoistani säilyttämään asioita ennallaan. Ei ropoakaan rumuuden jatkamista varten. Ei! Se on pisara meressä —»
»Missä meressä?» aprikoi rouva Mundy.
»Pisara meressä, mutta minä panen vastalauseeni. Jos lasken pohjan yhden ainoankaan terveen ja kauniin perheen onnelle, niin enkö silloin ole tehnyt jotakin?»
Äänettömyys.
Ehkäpä hänen pojanpoikansa vainio, seitsemän lapsen altis äiti, ajatteli myöskin tehneensä jotakin.
Kenties me kaikki arvelemme tehneemme jotakin.
Otaksuttavasti isoisänisän työn kaltainen teko työntäisi syrjään kaikki, mihin me voisimme viitata.
Hänen äänensä värähti. »Maailmassa täytyy olla viehättävääkin. Siellä täällä keidas tässä kelvottomuuden erämaassa. Totisesti täytyy olla olemassa joku nuori nykyajan tyttö, joka voisi pitää tuota» —hänen petolinnunkynttä muistuttava sormensa sujahti kipsistä jumalatarta kohti — luuta kylpyhuoneensa pöydällä tarvitsematta joka aamu punastua verratessaan sitä itseensä. Täytyy olla olemassa joku sellainen tyttö, nykyisinkin. Tuo hänet tänne, POIKA!»