Kaikki ihmiset olivat hänestä perin tavallisia. Jopa miehetkin! ajatteli hän silmäillessään milloin minkin Topin ystävän pään ylitse. Ainoa, jota hän ei hevin voinut pitää pienempänään, oli isäntä, tuo Tophampton-kolho itse. Hän oli aasi, mietti Marjone. Huu, millainen aasi! Päässä ei ainoatakaan ajatusta muusta kuin siitä, mitä hän pani ylleen; sellaisen vaikutuksen oli Top tehnyt häneen. Eli vaatteitansa varten, mokoma kolho. Ihan kuin tytöt. Enemmän kuin jotkut tytöt.
Tänä iltana oli Marjoriekin, joka ei elänyt vaatteita varten, mielissään uudesta, valkeasta leningistään; aika paljon päänvaivaa hänellä oli siitä ollutkin. Hän ei ollut ehtinyt teettää uutta; senvuoksi oli hänen ollut etsittävä äidin pieneksi jäänyt lepomekko, joka oli mainio, kun sitä oli hiukan levitetty rinnan kohdalta. Hieman kreikkalaismallinen, samoin kuin siiloin, kun hän oli esittänyt Afroditeä — älkää naurako! — opiston illanvietossa. Hirveän mukava myöskin. Kyllin väljä hengittämistä varten. Kuinka hän pitikään väljyydestä! Ainoa ikävä puoli olikin ollut kenkäkysymys. Niin lyhyessä ajassa hän ei ollut ennättänyt mistään saada ranskalaiskorkoisia silkkikenkiä, yhdeksännumeroisia isompia. Eikä niissä ollut kultasolkia, madam. Kultaiset soljet olisivat näyttäneet sievemmiltä, mutta nyt hänen oli turvauduttava korottomiin tanssilipokkaisiin, joita opistossa käytettiin — hyvin pehmeästä, mustasta nahkasta valmistettuihin, tasakärkisiin - ja joustaviin, hänen korkeiden, virheettömästi kaareutuvien jalkapöytiensä ylitse kulkeviin ristihihnoihin. Ne näyttivät olevan paikallaan ja olivatkin tanssiessa.
Tanssiminen tällaisella välkkyvällä parkettilattialla upeassa lontoolaisessa hotellissa oli ihanaa sen jälkeen, kun oli tanssinut opiston voimistelusalissa.
Mitä virvokkeihin tuli —
»Hjuu!» hengähti Milo hurmioissaan löytämättä sopivampaa sanaa suppeahkosta sanastostaan.
Mansikkajäätelöä suli möhkäle toisensa jälkeen tämän jumalattaren suussa; sinne oli kadonnut muna- ja lohivoileipä ja useita muita voileipiä — litteitä kuorettomiksi kolmioiksi leikattuja, mureketta sisältäviä samoin kuin sellaisia, joita tehdään pehmeistä, pitkulaisista ranskanleivistä, halki leikatuista, joten välistä pilkottaa esiin krassia, kun puolikkaat on pantu vastakkain ja väliin sijoitettu aikamoinen silava viipale — runsaasti silavaa; ja syöjän odottaessa leikkasi niitä yhä lisää pitkän pöydän takana seisova pullea ranskalainen, jolla oli keittiömestarin valkea lakki ja esiliina. Sitten olivat virvoitusjuomat, sekä kahvia että kermasuklaata ja mehevät, höyryävät kahvileivät kuten Pekka Poikasessa. Ja tortut ja leivokset, kirsikkahyytelöllä päällystetyt, ja nuo toiset, jotka ulkoapäin näyttivät niin kovilta, mutta joita syödessä piti olla varovainen, jollei mielinyt tyyten ryvettyä valkeaan vaahtoon, samanlaiseen kuin poikien parranajovaahto oli ainoa keino työntää ne kokonaisina suuhunsa, kuten tämä nuori Venus oli maininnut useille tanssilajilleen. Hedelmäsalaatti oli perin maukasta, ja — ajatella — nämä olivat ainoastaan virvokkeita, tarjoilupöydän ääressä, seisoalta nautittavia!
Pian tarjottaisiin oikein kunnollinen ateria, jolloin saisi istualtaan syödä tosikylläiseksi asti; ja ruokalista olisi hyvä, tyyten ranskalainen, nimittäin mayonnelaisia hummereita, kananpaistia, kalkkunaa ja tryffeleitä ja kaikenlaisia muhennoksia ja salaatteja; ja sitten olisi lisää jäätelöä, ei ainoastaan tuollaisia mitättömiä, pikku hiukkasia lasilautasilla, vaan kokonainen vuori todellista jäähyytelöä ja sen päälle sirotettuja manteleja — oi, herkullista!
Top tarkkaili hänen säteilyään.
11
Äkkiä hän jupisi anteeksipyynnön ja aikoi poistua ja jättää isoisänisän ja majuri Hannanin ovensuuhun katselemaan.