Se oli isoisänisä ja Henderson.
Yrmeänä ja onnettoman näköisenä, muistuttaen hautajaispuolisilla hovimestarin osaa esittävää Alfred Lesteriä, Henderson hiipi avaraan, raskaan loisteliaaseen huoneeseen tietoisena siitä, ettei hänen käsivarrellaan ollut tarjoilijan liina, vaan sen eltaantuneen, kuluneen, punaisen peitteen liiankin tutut laskokset, jota neljännesmiljoonan omistaja piti parempana kuin mitään vaippaa, peitettä tai runsasturkiksista kappaa, minkä Lontoo saattoi tarjota.
Isoisänisä, jonka toinen käsi oli Hendersonin käsivarren taipeessa, toinen kepin käyrässä kädensijassa, näytti juhlallisemman kohteliaiden aikojen herrasmieheltä. Vaikka isoisänisä olikin puettu kuluneeseen juhlapukuunsa ja — niin, todentotta! — vanhanaikaiseen röyhelöön, näytti hän arvokkaalta; isoisänisä oli laiha, kumarainen, hänellä oli hämähäkin jalat ja kilpikonnan pää, mutta sittenkin hänen olemuksensa oli sopusoinnussa hänen rypistyneen paidanrintansa kauniiden helminappien ja hänen vyötäisillään mustassa moirénauhassa riippuvien sievien, vanhojen sinettien kanssa.
Hänen kaljun päänsä laesta patenttinahkaisten kenkien kärkiin saakka — sellaiset kengät olivat varmasti jo viimeistä paria myöten kadonneet kaupasta — isoisänisän koko olennosta säteili sardonista voitonriemua. Hän oli tullut! Tässä hän oli! Hän ei ollut käynyt tanssiaisissa kolmeenkyrnmeneenviiteen vuoteen. Nyt hän oli täällä. Ulkosalla sellaiseen aikaan, jolloin hänen olisi pitänyt olla jo muutamia tunteja maannut vuoteessaan, tuon höyhenpeitteen alla. Tässä hän oli valmiina lausumaan sanansa kaikesta, mitä hänen nuoren sukulaisensa tanssiaisissa tapahtui!
Chesterfieldiläiseen tapaan hän tervehti majuri Hannania, johon tutustuminen oli hänestä »ihastuttavaa».
»Minulla on jo ollut onni —sangen suuri onni ja nautinto, jos niin saan sanoa — tutustua teidän — teidän viehättävään tyttäreenne, sir. Tanssiaisten tähti nousi hänen näyttäytyessään. Totisesti, niin. Emmekö mene takaisin saliin ihailemaan hänen säihkyään?»
Jättäen paikoilleen Hendersonin (joka oli luonut vanhan kumppanuuden silmäyksen erääseen lähellä hyörivään tarjoilijaan) he palasivat tanssisaliin katselemaan.
10
Tanssivaa Miloa saattoi tarkkailla kilometrin päästä, ja kaunis katseltava hän olikin. Sillä jos milloinkaan on viehkeä yhdeksäntoistavuotinen neito ollut huvittelemassa tanssiaisissa, niin sellainen oli Marjorie Hannan Harry Tophamptonin täysikäisyysjuhlassa.
Hän piti hurmaantuneesti tanssista, mutta ei sellaisesta riehakkaasta kuin jotkut muut; hän, joka heilutteli vartaloaan hockey-kentällä ja hyppivien ratsujen selässä, asteli tanssiessaan huvittavan rauhallisesti. Hän oli tanssilattialla hillitty kuin kuka Elisabetin aikainen vallasnainen tahansa. Mutta hän oli rattoisa seura-ihminen. Hän piti näitä »kekkereitä» ja niiden kaikkia outoja ihmisiä sanomattoman hupaisina.