2
Heidän päästyään pois tanssisalista — pois kirjavasta vilinästa, kirkkaasta valaistuksesta, pois värähtelevien viulujen, sykähtelevän sellon, kiihkeästi valittavan saksofonin, naurun ja liukuvien jalkojen suhinan kuuluvilta — kuinka viehättävän hiljaiselta, hämärältä, yksinäiseltä tupakkasalonki tuntuikaan!
Se olikin jäänyt miltei tyhjäksi isoisänisän ja Topin välistä keskustelua varten. Vain tanssin lomassa tänne pujahtanut pari koetti pysytellä piilosalla ikkunakomerossa; huoneessa hääräili tarjoilija tai pari. Henderson, joka oli kadonnut, ilmestyi jälleen isoisänisän kolkutettua koukkukepillään.
Kuten kuivattu rusina uppoaa ja katoaa taikinaan, niin vaipui isoisänisän kuihtunut hahmo pehmeän, nahkapäällyksisen sohvan nurkkaan. Huolellisesti Henderson kiersi hänen luisevien polviensa ympärille tyranninsa korvaamattoman apuvälineen. (Samoin kuin lohikäärme on Pyhän Yrjänän, oli tämä herra Horace Mundyn vaakunamerkki. Joulu ja joulukuusi, Englanti ja Union Jack, velho ja noita sauva, isoisänisä ja hänen peitteensä.)
»Se on hyvin, Mies, se on hyvin. Älkää hyörikö, älkää hoppuilko!… Lähden kotiin piakkoin. Niin, en vielä, en vielä. Mihin aikaan? Mitä se teihin kuuluu? Kun haluan lähteä kotiin, kutsun teitä, mutta en ennen…. Nyt suvainnette poistua?»
Henderson poistui. Kun tuntee Hendersonin, saattaa otaksua hänellä olleen siinäkin hotellissa ystäviä, joiden seurassa hän sai välihetken edullisesti kulumaan.
»Nyt, POIKA —»
3
Top oli istuutunut leveän takkatuolin laidalle vastapäätä isoisänisää ja odotti valmistautuneena kuulemaan mitä pahinta — mutta kuinka totta onkaan, että se, mihin ihminen valmistautuu, ei koskaan tapahdu!
Isoisänisän laiha käsi oli sukeltanut kilisevien sinettien alitse taskuun.